Nuuksio Classic Trail Marathon 42k 1.9.2018

Maratonmörkö lyöty ja paiskattu Nuuksioon. En ole väkivaltainen ihminen, mutta tälle mörölle annoin ilomielin turpaan ja jätin vielä metsään kitumaan eikä muuten kaduta yhtään. Nyt olen siis ultrajuoksijan lisäksi maratoonari. Jeppis jee.

EPILOGI

Tämä kisa pääsi hieman yllättämään kun en ehtinyt juurikaan töiden ja muiden juttujen takia asiaa ajattelemaan. Tai siis ajattelin kyllä, mutta jännittämään en millään kerennyt. Hämmästelin sitä Juusollekin treeneissä, että miks mua ei jännitä yhtään ja onpa sitten kivaa kun se kaikki jännitys pamahtaa lauantaina aamulla kertaheitolla nuppiin. Mutta Juuso tuumasi, että sehän olisi hyvä jos jännittäisi vasta lauantaina. Ehkä sekin vaikutti kun mulla oli "elokuulle 200k juoksua" proggis, jota vahtasin ihan huolella, niin käytin kaiken energiani ehkä siihen enkä kisajännitykseen. Olin saanut äärimmäisen hyvän treenijakson muutenkin alle ja erityisesti kimppatreenit koutsien kanssa olivat kultaa. Vaikka siis napsahtikin vähän kovemmat treenit IG bonuksella kun ihan vaan vahingossa taisin instassa vittuilla MP:lle. Note to self: älä vittuile koutsille ennen kisaa. Kummatkin koutsit vieläpä antoivat krediittiä kehityksestä, joten siinäkin mielessä olin hyvillä mielin lähdössä viivalle. Kyllähän pienet kehut piristää vaikka ei liikaa saa antaa nousta kupoliin, koska paljon on vielä tekemistä. Henkinen valmistautuminen hoidettiin Juuson kanssa treeneissä kun käytiin läpi reittiä ja sen eri osioita. Kaikki mitä oli tehtävissä oli siis tehty ja sitten pitäisi vaan hoitaa homma himaan.


KISAPÄIVÄ

Nukuin yllättävän hyvin vaikka hävyttömän myöhäiselle taas valvoin. Yritin silti tsempata, koska olihan kyseessä tärkeä kisa. Olin tehnyt jo illalla aamusmoothien valmiiksi, joten ainoastaan kahvi piti keitellä aamulla ja laittaa vaatteet päälle. Lea kaartoi meidän parkkikselle 7:15 ja siitä alkoi hieno matka taittua. Höpistiin niitä näitä eikä oikeastaan ollut hiljaista hetkeä laisinkaan. Saavuttiin hyvissä ajoin Hotelli Nuuksioon ja käytiin heti ensimmäisenä hakemassa kisanumerot. Siitä sitten pikku hiljaa laittelemaan kamoja päälle ja muutenkin valmistautumaan. Tuumattiin, että mennään pienelle alkuverkalle, mutta koska alkoi satamaan, niin verkattiin vaan bajamajoille (max 200m / suunta) ja takaisin. Ei viitsitty kastaa itseämme jo ennen kisaa ja <lisää tähän muut samankaltaiset tekosyyt>. Bongattiin Ässä ja Lehtoska "alkuverkan" jälkeen, jotka ilmoittivat että Miska ottaa FMR:läisistä kimppakuvan 9:45 ja te tulette myös. Mjaha. Eipä kai siinä sitten. En juossut Nuuksiossa (tai muissakaan polkupöljäilyissä) FMR:n nimissä, joten hieman hanasin vastaan etten nyt kyllä oikein tiedä, mutta kiltisti mentiin kuvaan kun juoksuposselaiset niin komensivat. Hieno kuva siitä tuli, mutta kyllä moni varmaan miettii kuka hitto tuo nainen on joka tunki myös kuvaan.

FMR osa poppoosta. Kuva: Miska Rajamäki



GAME ON

Kuvan oton jälkeen kello veivasikin jo sen verran, että kilpailunjohtaja Terho Lahtinen kertoi vähän ohjeita matkan varrelle ja ykkösryhmäläiset alkoivat kerääntyä karsinaan kunnes olikin jo aika lähettää heidät matkaan. Katsottiin Ässän, Lehtoskan ja Lean kanssa ensimmäinen lähtö, jonka jälkeen Ässä ja Lehtoska siirtyivät lähtökarsinaan meidän jäädessä vielä lähettämään heidät matkaan. Vähän ennen heidän lähtöä tuli vielä Niina moikkaamaan ja antamaan tsempit, jotka tietysti annoin takaisin (hän lähti toisessa ryhmässä). Oli mukava nähdä vaikkakin hävyttömän pikaisesti tällä kertaa. Heti kun oltiin saatu toisen ryhmän kauriit matkaan, niin siirryttiin itse karsinaan. Karsinassa ei tullutkaan sitä tuttua "päästäkää mut pois" paniikkia, vaan iski sellainen suht lamaannuttava jännitys, joka pisti kyllä muijan hiljaiseksi. Oli kiva, että ihana Lea oli siinä vierellä vaikka siis ollaankin ihan eri luokassa juoksun suhteen, mutta karsinassa lamaannuttavan jännityksen keskellä oli kiva kun kaveri oli vierellä. Mutta niin vaan se jännitys laukesi ihan välittömästi kun lähtölaukaus kajahti. Lean selän näin varmaan ensimmäisen kilometrin ajan jos sitäkään, mutta sen jälkeen ei näkynyt naisesta enää edes takavalojen kajastusta. Viuh. Mahtavaa.

Ensimmäiset kilometrit mentiin tuttuun tapaan letkassa, mutta siitä se taas pikku hiljaa tasottui. Näillä kilometreillä (ensimmäiset 10k) myös tapahtuu prosentuaalisesti eniten ohituksia kun kauriit kirmailee elämänsä innolla ja tuoreilla jaloilla. Jossain vaiheessa huomasin, että vanha tuttu pohjekipukin oli tullut käymään, mutta naurahdin vaan ja totesin itselleni, että voi voi antaa sattua. Tiesin siis, että se menee ohi jossain siinä 6k jälkeen viimeistään, joten ihan sama. Ja meni myös. Tosin teki ne jalat siinä mielessä pienen kepposen vielä pohjekivun jälkeenkin kun ensimmäisen 11k:n polut tarjoilivat sen verran hienoa baanaa, että vähän turhan kovaa mentiin. Sykkeistä katselin asian laitaa ja yritin komentaa itseäni, että pitäisi himmata tai muuten istut taas mara raatobussin kyydissä. Raatobussilla uhkailu auttoi ja todellakin himmasin. En tosin muista missä vaiheessa tämä tapahtui, mutta ehkä hieman ennen ensimmäistä huoltoa. Tiesin, että ennen huoltoa pitäisi kivuta Solvallan laskettelurinne ylös, mutta en ollut siitä kovin huolissani. Olinhan tunkannut vaikka mitä tuntureita, joten yksi laskettelurinne menisi yhdessä hujauksessa. Mentiin letkassa rinteen juurelle ja sain letkan hiljaiseksi hihkaisemalla iloisesti, että "tätä me tykätään tehdä, tämä on ihan parasta". Eivät tainneet olla mun kanssa samaa mieltä ja tapoin tunnelman kertaheitolla vaikka sen oli tarkoitus piristää :) Ja kyllä se rinne osoittautui yllättävän haastavaksi. Liukasta kalliota eikä nastoja alla ja muutenkin ihan napakan jyrkkä. Tuumasinkin takana tulevalle miehelle, että jopas tämä ottaakin koville vaikka ei kovin mahdoton olekaan. Mutta vihdoin sen sai tunkattua ylös ja siinä vähän matkan päästä oli sopivasti huoltokin. Huollossa en pysähtynyt kuin ottamaan mukiin kylmää vettä ja lähdin samantien kävelemään. Juomarakossa oli vielä vettä hyvin ja lötköissä urkkajuomaa. Oli ehkä vähän liikaakin juotavaa liivissä, mutta ennemmin niin kuin se että se loppuisi kesken.


En hirveän hyvin muista maastoa, mutta selkeästi alkoi kyllä tekninen pätkä, josta ei kylläkään mitään hajua miten monta kilometriä sitä jatkui tai oliko välissä millaista pätkää. Sen vaan muistan, että jälleen Nuuksio tarjoili parastaan kun oli kaikille jotain. Erittäin juostavaa polkua (ja pitkät pätkät vieläpä), mutta myös parit rappuset, oli hyvin teknistä, ihan perusteknistä, pyllymäellä alas hypättävää kalliota, nelivedolla ylös vedettävää kalliota, hiukan mutaa (ei tosin paljon, mutta edes sen verran, että sain sääret mutaisiksi), pitkospuita, kalliota, suota, hiekkatietä. Ihan kaikkea siis löytyi ja siitä sai nauttia 42 kilometrin verran. Parasta. Myös pieni vesisade silloin tällöin piristi. Jossain vaiheessa vatsaa pisti ihan huolella, mutta onneksi sekin on treeneistä tuttu, joten sillekin haistatin pitkät ja hengittelin vaan syvään, jotta se menisi ohi. Nautin vaan maastosta ja siitä, että olen viettämässä ihanaa päivää samanhenkisten ihmisten kanssa Nuuksiossa, joka on upea paikka.

Ennen puolenvälin krouvia alkoi myös tulemaan selkiä vastaan. Ja mitä pidemmälle mentiin sen enemmän selkiä näkyi, mutta myös toki reippaita ohittajia. Itse pidin väkisin rasittavan positiivista otetta tekemisessä mukana ja aina kun joku vähänkään nega ajatus yritti hiipiä aivoihin, niin komensin sen välittömästi takaisin hymyilemällä typerästi. Kyllä, tekohymyilin itselleni. Myös selitin itselleni, että turha alkaa kiukuttelemaan, ihan itse tänne olet itsesi tunkenut, joten parempi nyt vaan nauttia koko rahan edestä. Eniten kyllä nautin juuri niistä hetkistä kun olin ihan yksin poluilla ja kuvittelin vaan olevani pitkiksellä, jossa vaan joku ystävällinen on merkannut mulle reitin valmiiksi ettei mulla mene energiaa eksymiseen. Se on vaan maaginen fiilis kun olet täysin yksin hiljaisessa metsässä vaikka tiedät, että ympärilläsi on suht lähellä kanssakulkijoita. Ne hetket tallensin visusti sydämeen ja pään sellaiseen kolkkaan, joka ihan viimeisten kilometrien aikana toimi pankkina. Sieltä ammensin voimaa. Välietappina pidin toista huoltoa, joka tuli 26k kohdalla. Katsoin, että siinä seisoo tutun näköinen nainen ja tervehdin hieman arasti. Otin toiseen lötköön kylmää vettä ja lähdin kävelemään samalla kun tungin lötköä liiviin. Samalla tajusin kuka nainen oli. Tia. Sama nainen joka KK:lla oli juossut Jannan kanssa kunnes mä ryöstin Jannan itselleni viimeisellä huoltopisteellä. Tajusin myös, että oli varmaan joutunut keskeyttämään ja harmittelin kun en tajunnut sanoa mitään. Vaikka eipä siinä paljon mikään lohduta jos joutuu DNF-uhriksi, mutta harmitti silti. Sitä harmitellessa oli varmaan muutama sata metriä mennyt ja aloin keskittämään voimiani seuraavaan huoltoon, joka olikin jo 7 kilsan päässä. Mahtavuutta. 30k jälkeen alkoi kyllä tosissaan käymään kisaksi ja kilometrit alkoivat olemaan kortilla. Siinä missä ensimmäiset kilometrit tulivat vastaan kuin varkain, niin tässä vaiheessa ne alkoivat hidastua.  Seuraavana etappina pidin 32k, koska siitä ei olisi enää kuin kymppi maaliin ja se ei ole enää mitään. Peruslenkki hei. Ja sen jälkeen tulikin jo heti kilometrin päästä uusi etappi. Huoltopiste.

Kuva: Mika Helin

Huoltopisteellä otin toiseen lötköön urkkajuomaa ja toiseen vettä. Kyselin myös, että kuka ultran voitti ja kuulin, että Juusohan sen oli vienyt. Jeee, hyvä koutsi. Kysyin myös maratonin voittajaa ja sieltäkin tuli varsin yllättävä nimi: Henri Ansio. Ei mitään uutta siis auringon alla. Juuson voitosta ilahtuneena totesin, että tarvinnee siis itsekin tsempata oikein kunnolla jos kerran koutsi painelee voittoon heti ensimmäisessä kisassa telakan jälkeen.

Kuva: nuuksioclassic.com (Miska Koivumäki)

Olisikohan ollut jossain 34k kohdalla huomasin, että loivan kallioisen ylämäen päässä oli valokuvaaja. Taisin todeta ääneen, että voi paska, valokuvaaja, nyt on pakko juosta. Pistin juoksuksi ja sain jopa aikaseksi pienen poseerauksen. Vau. Aika hyvin ottaen huomioon miten tuskallisia kilometrit alkoivat olemaan. Olen myös aika ylpeä itsestäni siinä mielessä, että välillä kun teki mieli kävellä tai jos kävelin ja katsoin, että baana on äärimmäisen iskussa, niin todellakin vaihdoin juoksuun, koska se olisi polkujen hukkaamista kävellä pitkiä pätkiä. Ja kyllä, olisihan se nyt ollut tuskaisen noloa kertoa koutseille, että kävelin vaikka baana edellytti juoksua. Enkä välittänyt sykkeistä yhtään vikalla kympillä. Sen olin jo päättänyt etukäteen, että vika pätkä tullaan sitä vauhtia mitä pystytään eikä enää himmailla. En ole siis todellakaan nopea, mutta itselleni tuo oli iso virstanpylväs ja ilo huomata, että kyllä sitä vaan jaksaa kun ei mihinkään satu. Paitsi 37k kohdalla voisin vannoa, että polvessa vihlaisi juuri siitä kohdasta minkä takia jouduin HCM:n viime vuonna keskeyttämään 38k kohdalla ja se alkoi tosissaan sattumaan kun mittarissa oli 37k. Jännä on ihmisen mieli.

Voi paska, kuvaaja (kuva: @onevisionfi, Juha Saastamoinen)

Poseerataan nyt sitten (kuva: @onevisionfi, Juha Saastamoinen)

Viimeiset 5 kilometriä mentiin sitten jo ihan pyhällä hengellä. En antanut itselleni lupaa kävellä kuin ihan pieniä pätkiä kerrallaan, koska onhan se niin, että se maalikaari tulee sitä nopeammin vastaan mitä nopeammin sinne menee. Lyöttäydyin yhden miehen peesiin, koska hänellä ilmeisesti sama taktiikka ja meni itselle hyvää vauhtia. Välillä oli muitakin, joiden kanssa vaihdeltiin vetovuoroja, mutta muistan vaan peesimiehen. Ennen viimeistä kilometriä eräs mies heitti kävelyksi ja vaikka yritin tsempata, että vika kilsa, tule nyt, älä kävele, niin oli ilmeisesti niin poikki ettei vaan kyennyt. Itselle tuo tunne on tuttu kimppatreeneistä, joten en todellakaan meinannut kävellä. Pidin vaan peesimiehen näkyvissä ja jalat liikkeellä. Ajattelin vaan, että pian ei enää tarvitse juosta, joten nyt pitää vaan antaa mennä. Vikalla kilometrillä kuului jo maalialueen kuulutukset myös ja bongasin tutun hahmon edellä. Kantapääopistossa Johanna juoksi siinä edellä. Polut kun muuttui hiekkatieksi ja alkoi alamäki, joka vei maalialueelle, niin Johannan selkä tuli lähemmäs ja kun olin rinnalla oli pakko lohkaista "meidän pitää lopettaa tapaamasta näin". Mehän siis treffattiin viimeksi Pallaksella viimeisillä kilometreillä kun napattiin Jannan kanssa Johanna mukaan. Tällä kertaa oli vaan enää alamäki edessä ja täydet maaliin, joten peesiapua ei kumpikaan enää tarvinnut. Bongasin siinä vielä ihan vikalla 100m, että peesimies juoksee tasaista vauhtia ja ilmeisesti on menossa samalla vauhdilla loppuun asti. Pistin vähän vauhtia omaan tekemiseen ja kun olin rinnalla, hihkaisin "LOPPUKIRI" ja pistin vielä vitosvaihteen päälle. Ja mitä tekee peesimies, lähtee leikkiin mukaan ja painettiin ihan tosissaan battlea :) Todella hauskaa. Peesimies voitti, mutta ei paljon. Samantien kun ylitin maaliviivan, tuntui kuin energia olisi kadonnut sekä aivoista että kropasta. En huomannut edes paiskata tassua peesimiehen (Tuomas Lähdeoja nimeltään) kanssa enkä kiittää hyvästä vetoavusta ja ennen kaikkea hauskasta battlesta. Myöhemmin tajusin, että hänen lapset varmaan odottivat isäänsä ja sitä, että olisivat juosseet yhdessä maaliin, mutta joku random muija pilasi sen jutun houkuttelemalla isän loppukiriin. Mutta jos luet tätä, niin kerrassaan suurenmoinen kiitos!

Kuva: Poppis Suomela

Kuvat: Timo Ketola. Kiitos Johanna kun lähetit nämä <3

Totaaliraukeana könysin autolle, nakkasin itseni pitkälleni siihen Lean auton viereen ja heittelin juoksuposselle viestejä. Lea oli juossut ihan jäätävän hienosti ja oli ansaitusti saunomassa, joten odottelin häntä siinä pötkötellen, koska mun kamat oli Lean autossa ja avaimet saunalla. Mutta mulla oli kaikki vallan hyvin. Jalat mudassa ja iloinen mieli. Eikä kiire edes saunaan. Kun Lea tuli, niin hihkuin onnellisena hänelle hänen juoksustaan ja tietysti omastani. Menin siitä saunaan ja heti perään juoksuposselaisten kanssa syömään. Ässällä ja Lehtoskalla oli myös mennyt hyvin. Kumpikaan ei ollut kaatunut eikä pummannut. Vau. Mahtavaa. Tämä oli vielä toinen mara kummallekin kahden viikon sisään ja välissä vielä 11k SaaristoTrail, joten ihan sairaan tykeistä mimmeistä kyse! Käytiin siinä kisaa läpi ja syötiin. Itselle ei vaan maistunut taaskaan kisan jälkeen ruoka, mutta edes vähän sain kasvissosekeittoa syötyä (joka oli muuten tosi hyvää), joten hyvä edes se. Kahvin otin mukaan, että päästiin kotimatkalle. Kotimatka meni leppoisasti jutellen ja lähinnä kisaa käytiin vieläkin tarkemmin läpi. Ja taidettiin me ensi kaudelle myös tavoite asettaa ;)




JÄLKIPELIT

Oli tosi hyvin järjestetty kisa ja oli kiva saada kisapaita. En olekaan mistään muusta polkuhippailusta kisapaitaa saanutkaan. Kannustajia ja toimitsijoita oli myös oikein mahtavasti reitin varrella. Kiitin ihan jokaista. Ja hymyilin ihan jokaiselle (enkä edes tekohymyä) vaikka ei kyllä välillä hymyilyttänyt yhtään. Kannustajat ovat kultaa ja otin kaikki tsempit ilolla vastaan.

Jalat oli huomattavasti kipeämmät mitä ne oli Pallaksen jälkeen. Säären ulkosyrjä varsinkin sai kävelynkin näyttämään ankkamaiselta. Varsinkin jos oli istunut pitkän pätkän ja siitä yritti lähteä ketteränä liikkeelle, niin aika äkkiä huomasi ettei se ihan niin ketterästi käynytkään. Eli jos kaipaat juostavaa polkua twisteillä, niin suosittelen tätä kisaa todella lämpimästi. Hieno kisa on!

Kertonee muuten myös jotain matkasta, koska kisan jälkeisenä yönä näin unta päheästä tatuoidusta miehestä kenellä oli vauva kenelle huusi, jonka jälkeen itki sänkinen poski mun kämmentä vasten ja yritti peitellä muilta itkuaan. Älkää kysykö. En itsekään tiedä. En edes sitä keitä nuo muut oli. Tiedän vaan, että muita oli samassa tilassa. Joku joka on perehtynyt unien tulkintaan voi tehdä tästä johtopäätöksiä, mutta itse en edes yritä. En siis oikeastaan koskaan näe unia tai varmaan näen, mutta hyvin hyvin hyvin harvoin muistan niitä.

Nyt on aika sitten kääntää katseet Kölnin puolimaratoniin. Jännää. Ensimmäinen sileän kisa yli vuoteen. Ja sinne olen menossa siis ihan kisaamaan (huom Lehtoska)... itseäni vastaan tosin, mutta sinne ei mitään nautiskelemaan mennä. Alkuperäinen tarkoitus varmaan oli sellainen, mutta ei enää. Tai siis joo, nautiskellaan myös. Siellä ilmeisesti on loistavat kannustukset (tai näin se ainakin mulle myytiin, Ässä huom), joten pakostakin nauttii.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Nuts Karhunkierros 31k 26.5.2018

Nuts Ylläs Pallas 55k 14.7.2018