Vaarojen maraton 1.10.2022

Vaarojen maraton. Sanottakoon se tähän ihan kärkeen ja tiedoksi annettakoon, että minä rakastan vaarojen maratonia. Kuntotason ja kömpelöiden jalkojen puolesta, minun pitäisi vihata juurikin tätä kisaa, mutta ei. Rakastan. Mietin pitkään ja hartaasti, että myynkö biljetin, mutta en pystynyt siihen. En vaan pystynyt. Sain vieläpä seuraneideiksi rakkaat siskot, joten ei muuta kun hotelli varaukseen Joensuusta ja on the road. 

Lähdettiin jo torstaina reissuun ja ihan kaikessa rauhassa köröteltiin Joensuuhun. Oltaisiin viety isosisko Vahakabinettiin, mutta ei se pirulainen ollut auki, joten tyydyttiin köröttelemään ainoastaan pienten stoppien kera Joensuuhun. Torstai-ilta meni ihan vaan köllötellessä ja safkalla käymisellä. Perjantaina tein siinä päivällä hieman kouluhommia ja seuraneidit kävi hotellin salilla bodaamassa. Iltapäivällä ajeltiin sitten Kolille, jossa käytiin hakemassa kisanumero ja siellä ollessa kuikuilemassa myös startti/maali-aluetta. Olisi pitänyt jännittää, mutta jostain syystä en jännittänyt yhtään. Olin tosi zen ja naureskelin itsekseni miten tuntui tosi kaukaiselta ajatukselta lähteä seuraavana aamuna juoksemaan maratonia. Ei kauhean pitkään Kolilla kikkailtu kun jo lähdettiin takaisin Joensuuhun. Illalla käytiin enää vaan syömässä ja laitoin kisahepeneet kuosiin aamua varten. Sekin tuntui tosi oudolta. Laitella kisahepeneitä kuntoon ihan kuin olisi lähdössä johonkin kisaan. Ei siis jännittänyt yhtään. 

Pullistelua starttikaaren alla

Lauantai aamusta kävin nopeasti syömässä puuron hotellin aamupalalla, jonka jälkeen lähdettiin köröttelemään kohti Kolia. Ei edelleenkään jännittänyt, mutta ei olisi kyllä yhtään huvittanut lähteäkään. Ja haukottelin. Tietysti. Se tuntuu olevan tavaramerkkini kun olevinaan ei jännitä, mutta kyllä jotain ekstraa on. Ei ihminen nyt vaan huvikseen haukottele. Se on jopa välillä vähän noloa seistä jossain starttiviivalla ja haukotella niin, että leukaperät kolisee. Mutta, sellaista se on ja siitä kyllä huomaa, että jännittää vaikka ei se vatsassa perhosina tunnukaan enää.  Oltiin hyvissä ajoin P1 parkkipaikalla, josta shuttle sitten körötteli meidät Ukko-Kolille. Mentiin pitämään sadetta katoksen alle enkä mennyt edes hurraamaan kl 9 lähdön kovia tyttöjä ja poikia matkaan. Keskityin haukotteluun katoksen alla. Ja systerit keskittyi pysymään rinnalla. Pysyivät lähellä koko ajan ihan siihen asti kunnes hölköttelin starttikaaren alta. Tuumailivat varmaan että lähden heti hotellille juomaan kahvia jos silmä välttää. Eivät bajamajaan tulleet mukaan, mutta pitivät varmasti silmällä etten karkaa kahville. 

Hehhee, lähden lähden

Lähdin huitelemaan 9:10 kun yritin katsoa sellaista rakoa ettei kauhean moni ryntää samaan aikaan. Ja enkös silti osunut varmaan ruuhkaisimpaan kohtaan. Tai ehkä se vaan tuntui siltä. Aina kaikki samaan aikaan kuin minä vai miten se nyt meneekään. Totuttuun tapaan jengiä tuli ohi ihan huolella, mutta itse pidin huolen vaan siitä etten ala keulimaan. Päätin sen jo ihan alusta, että nautin ihan jokaisesta askeleesta vaikka ne askeleet olisi miten kivuliaita tahansa. Tuo on Vaarojen Maraton ja siitä nautitaan vaikka väkisin. Piste. Muistin kylläkin jo heti alusta, että ai niin, nämähän on ihan oikeasti teknisiä polkuja vaikka ensimmäiseen 19 kilometriin mahtuikin niitä "ihan ok" paikkoja hyvin. Olin myös päättänyt heti alusta, että aion pitää huolta hyvistä energiatasoista ihan heti alusta. No pidinkö? Arvanette vastauksen kysymykseen, koska ylipäätään kysyn sitä. No en ihan. Tosin, siitä propsit itselle, että tajusin nousevan reitille ärsyyntymisen johtuvan siitä etten ole juonut tai syönyt kunnolla. Tämä tapahtui siis jo jossain vitosen kohdalla kun huomasin, että alkaa olemaan huono feng shui ja sellaista Trans Gran Canaria luokkaa, jossa lähellä on toisille kilpailijoille salaa keskisormen näyttämistä, reitille avoimesti keskisormen näyttämistä ja haistattelua. Mutta mitään näistä en tehnyt, koska tajusin, että neiti on nyt vaan hyvä ja hoitaa nestetasapainon kuntoon, niin ehkä se kuuppakin pysyy paremmassa jamassa. Itsestäni on kolme kuvaa järjestäjien ottamana ja Ikolan ahon kohdalla otetusta kuvasta jotenkin huokuu vittuuntuneisuus eli kyllä tuo vaan naamasta näkyy. Seuraava kuva minusta on Jauholanvaaran (n 10k) kohdalta, jossa kuvaajalla oli koira mukana, jota yritin kovasti päästä rapsuttelemaan, mutta hän ei minun rapsutuksista perustanut. Kuvaaja pyysi jos menisin oikein poseeraamaan ja siinä on kasvoilla ihan tyytyväinen ilme eli olin saanut tasapainoa korjattua. Tai sitten se johtui koirasta. Tiedä häntä.

Ikolan aho, ai miten niin ottaa päähän? Kuva: Lauri Kontkanen

Jauholanvaara, parempi fiilis jo. Kuva: Touho Häkkinen

Uutena ihmeellisyytenä tajusin jo aika alusta, että tarvitsee hommata piilarit jos haluaa välttyä huonon näön aiheuttamasta päänsärystä. Se oli vähän ikävä vaiva, jota en osannut ottaa huomioon. Itselläni on ollut silmälasit vasta helmikuusta ja vaikka ei paljon ole vahvuutta, niin näköjään sen verran, että se kuitenkin tuntuu jos ei ole silmälaseja. Yllättävän blurria oli paikka paikoin ja tuumasin vaan, että ihan jees kun ei näe maastoa kovin tarkkaan. Tuurilla vaan, niin tulee paljon parempi. 

En juurikaan reitillä höpissyt muiden kanssa, keskityin fiilistelemään polkuja. Ja kyllä, välillä taas mietin miksi käyn kisoissa kun itselleni ne ihanimmat hetket on kun huomaan olevani yksin. Saan ihanat polut täysin itselleni. Hetkeksi. Kunnes takaa alkaa jälleen kuulumaan sauvojen ääniä ja höpinää. Lähestyviä askeleita. Jonkun aikaa aina jaksoin kuunnella kuuluuko "vasemmalta ohi", mutta jos ei kuulunut ja silti alettiin olemaan niskassa, niin pyrin kysymään, että hotsittaisko mennä ohi. Aika usealta kuuluikin, että no jos nyt menisin/mentäisiin. Siinä on vielä tekemistä, että kannattaa ihan suosiolla vaan rääkäistä "move bitch" kun menohaluja löytyy. Kyllä jokainen väistää. Tai ainakin minä väistän. Muuten oli kyllä jälleen poluilla todella rento ja kiva meininki. Voi olla, että vaan kuvittelen, mutta jotenkin tuntuu, että juuri nimenomaan Vaaroilla on todella hyväntuulista porukkaa. On muuallakin toki (esim KK tai YPH), mutta tuolla vielä enemmän. 

Olin odottanut isosti sitä paikkaa jossa polut eriytyy pitkien matkojen kanssa. Hymyilin todella leveästi nähdessäni kyltin ja tuumasin toimitsijalle, joka ohjeisti paikalla, että luojan kiitos vaihdoin matkan ja saan kääntyä. Olisi voinut tulla itku jatkaa suoraan. Ja tästä pisteestä lähdettiin ihan uusille poluille (itselleni). Odotin innoissani vesistönylitystä ja toivoin pääseväni veneen kyytiin. Ihan luksusta tuollainen. Ja toden totta, kun paikalle ilmaannuin, niin veneeseen minut ohjattiin. Tietenkin piti siinä kalliolla vetää näyttävät lipat ja tuumasinkin, että jahas, odottelenkin näemmä tässä istuen, että vene ehtii laiturille :) se varmaan näytti pahemmalta mitä olikaan, koska toimitsijat kyseli kolmesta eri suusta, että onko varma ettei käynyt mitään. Ei käynyt. Sieluunhan tuollaisissa julkisissa pannuissa sattuu enemmän. Samaan veneeseen kömpi kolmen tyypin porukka, joista yksi olikin somesta tuttu. Sanna. Ollaan aika monia kisoja kierretty koskaan ennen törmäämättä ja nyt osuttiin samaan veneeseen. Parasta. 

Risteys, josta oli ihana painella oikealle

Veneilyä kera Sannan (@sannannaa)

Veneilyn jälkeen vastaan tuli ensimmäinen huolto, jonka kävelin vaan suosiolla läpi, koska en tarvinnut vettä siinä kohtaa. Huollosta lähdettyäni, laitoin seuraneideille väliaikatietoa, että eka huolto takana ja nyt vauhti hidastuu huomattavasti. Seuraneideiltä tuli hienot tsempatiat kera kuvan heistä jossain Mäkrän päällä (ehkä), joka hymyilytti. Tajusin sen jo siinä kohtaa, että juoksemaan en konteillani kykene kuin tosi tosi tosi lyhyitä pätkiä. Paremmin pääsen etenemään kun vaan otan mummo-moden kävelyyn eli sauvakävelyä ilman sauvoja ja niin kovaa kuin vaan mahdollista.  

Kiviniemen huolto

Kuva seuraneideille todisteeksi, että jatkoin matkaa
Tsempatiaa!!!

Maasto oli ensimmäisen huollon jälkeen hetkittäin ihan päätöntä ja pitkiä matkoja hidasta könyämistä. Minua oltiin peloteltu monen toimesta, että Ryläys on tosi paha rasti. En sitten tiedä onko minussa jotain vikana, mutta itse en kokenut sitä itse nousua pahaksi. Ehkä johtuen siitä kun meno oli enemmän ylös-alas-ylös-alas kuin ylös-ylös-ylös-alas. Toinen huolto ei meinannut millään tulla vastaan ja harmittelin siinä itsekseni miksi en ollut katsonut tarkemmin milloin pitäisi edes odottaa huoltoa. Karttahan minulla toki oli liivissä, mutta en todellakaan jaksanut sitä sieltä takaa kaivaa. Kivempihan se on sitten hämmästellä, että tuleekohan se huolto missä kohtaa. Tosin, eipä sitten ollut epäselvää missä se on, koska huollon lähestyessä kaksi naista lehmänkelloilla huutelivat että huolto lähestyy. Huusin vaan vastaan etten näe kuin sotkuisia hahmoja, koska rillit eivät ole päässä, mutta jos voivat tuupata oikeaan suuntaan jos meinaan lähteä väärillä urille. Onneksi silmät tarkensi sen verran kun pääsin lähemmäs ettei heidän tarvinnut tuuppia vaan löysin ihan omin avuin huoltoon. Otin yhteen lötköön vettä ja jatkoin heti taas matkaa. Olin haaveillut loppuajasta siinä jossain 8-8,5h paikkeilla, mutta huollon jälkeen kävi kyllä selväksi ettei tule pitämään. Todennäköisesti ei edes tuo 8,5h. Pakko myöntää, et se vähän sapetti, mutta niillä on mentävä mitä on. En voinut siellä itselleni nopeammiksi jaloiksi muuttua. Ja turha sitä on kiukutella vaan nautiskellaan loppuun asti. 

Seuraneideille väliaikatietoa etten tunnissa tule tuota loppua vaikka mikä olisi

Reitistä sen verran, että reittimerkinnät oli mielestäni oikein hyvät ja Vaaroille sopivat. Ehkä jopa paremmat mitä muistin tai odotin. Yhdessä kohtaa arvoin reitillä, että pitääkö mennä suoraan vai kääntyä vai mitä häh, mutta onneksi takaa kuului kuuluvalla äänellä "jatka suoraan", joka oli pelastava enkeli. Eli kiitos sille 65k juoksijalle, joka kiltisti kertoi reitin ja paineli ison hymyn kera juosten ohi. Oli muutenkin todella hienoa katsoa varsinkin noiden pitkien matkojen juoksijoiden kepeää askelta kun painelivat menemään. Tosi monet toivotti tsemppiä ja itse tietysti toivotin samat. Reitillä oli myös ihan kaikkea mitä ihminen vaan voi toivoa. Kiviä, neulasbaanaa (aika vähän mutta kuitenkin), juuria, pitkospuita, hiekkatietä, mutaa, portaita. Ihan kaikkea. Varsinkin nuo mutaiset kohdat sai minut suorastaan hihkumaan, että jeeeeee, kivaa. Kun jalka upposi mutaan, niin suustani purkautui "hihii" ääneen. Muuten alkoi olemaan jalat sen verran väsyneet varsinkin puolivälin jälkeen, että sudin alamäissä ja yksillä pitkospuilla hieman tasapaino horjui (eli keskittyminen herpaantui huolella ja kävin taputtelemassa ihan kummallakin kädellä pitkospuita, jonka jälkeen tietysti ensin katsotaan näkikö kukaan). Nuo alamäkien sutimiset oli myös hauskoja kun eräs nainen, joka kulki pitkään edellä kääntyi ainakin neljä kertaa katsomaan taakseen, että kävikö kuinkaan :) Ääni oli pahempi kuin itse tapahtuma. Ja ehkä suustani saattoi kuulua jotain sensuurinalaista, joka kiinnitti huomion, mutta jokaisella kerralla vaan hymyilin naiselle, että homma ihan hanskassa. Onneksi tämä nainen ei kuullut kun jossain kohtaa tempaisin sääreni johonkin kiveen, jolloin suustani saattoi jälleen kuulua vähän sopimattomia sanoja hieman kovempaakin. Siitä jäi jopa pieni kisamuistokin syksyn kauniissa väreissä, mutta onneksi ei tuntunut kipua kuin ihan hetken kisan aikana. 


Ja voi että miten ärsytti ne Pikku-Kolin portaat. Olin ihan että mitä hittoa. Taisin ääneenkin puhista, että miksi on pakko. Ja vielä oli ennen tasaisemmalle siirtymistä ihanat ja liukkaat alaspäin vievät pitkospuut ja rappuset, joissa oli ihan tosissaan tekemistä, että pysyin pystyssä. Selvitin kuitenkin ne ja pääsin tielle. Laitoin seuraneideille infoa, että olen jollain tiellä. Ei hajuakaan milloin se vika nousu alkaa, mutta olen tiellä enihau eikä tästä siis voi enää olla pitkä matka. Sitä viimeistä nousua olin myös odotellut kauhunsekaisin tuntein, että miten mahtaa ämmän käydä, mutta se menikin yllättävän ok. Ohitinkin jopa pari naista ja pari miestä. Oli pakko ihan pieni pätkä juostakin kun oli sellainen pieni tasaisempi kohta. Kuuluu asiaan juosta vika kilometri, mutta jostain syystä Vaaroilla ei tarvinnut edes yrittää :) Jotenkin sitä vaan sai revittyä itsestään viimeiset mehut irti kun tiesi, että tämän mäen jälkeen olen vihdoin Vaarojen maalissa. Esa (IG: @esajuhani) kannusti juuri siinä kohdassa missä oli kyltti että 200m maaliin. Tunnistin hänet vasta kun olin aika kohdalla koska näkökentässä oli pitkään vaan mieshahmo kunnes pääsin tarpeeksi lähelle, että näin tarkasti. Tuumasin hänelle vaan, että kuka jumalauta tällaisen 200m jyrkän pätkän vielä loppuun on viitsinytkin laittaa. Ja heitin perään, että hahaa, seuraan sua instassa ja olen itse Kaarinasta, että heipähei ja kiva tavata näin livenä :) Tuo vika 200m oli kyllä brutaali, mutta se fiilis kun näit punaisen maton sai tekemään jopa sellaisia noloja lentokonemuuvsseja kun lähestyin maalikaarta :) juontaja sen hienosti sanoi, että tulin voittajafiiliksellä maaliin. Siellä odottivat seuraneidit ja ilmeestä huomaa miten maireana sen viivan ylitin. Ja suoraan seuraneitien onnitteluhaliin. Taisi olla eka kerta kun moisen halin sain maalissa. Ja muutenkin tuntui tosi hyvältä kun seuraneidit oli ihan fiiliksissä kisasta. 

Loppunousua

MAALISSA!!! Kuva: Hannu Airila

Kuten normaalistikin, heti juoksun jälkeen ei maistunut ruoka yhtään, joten heitin vaan rillit päähän (ah vihdoin) ja lähdettiin kohti Joensuuta. Höpöttelin kisasta ja seuraneidit kertoivat vuorostaan omasta retkestään. Esittelin myös kauniita nakkisormia, joka on tosi yleistä itselleni kisoissa. Ai miten niin vähäisellä suolalla mennään. Seuraneidit naureskeli "taaperokäsiä" ja antoivat palautetta, että olisi voinut ottaa ne suolatabletit mukaan kotoa. Käytiin jokainen vuorollaan suihkussa ja painuttiin syömään hotellin raflaan. Siinäpä se ilta sitten olikin ja pitkien yöunien jälkeen oli hyvä mennä myöhäiselle aamiaiselle, jonka jälkeen startattiin kohti kotia. Onnistunut reissu kerta kaikkiaan. Iso kiitos järjestäjille, kaikille toimitsijoille, kannustajille, kanssakärsijöille ja ennen kaikkea seuraneideille. 

Taaperokäsi 

Olen kyllä tosi kiitollinen omalle kropalleni, joka antoi hömpötellä kaikki kolme kisaa tälle vuodelle. Pelkäsin joka kisaa ennen, että tulen kipeäksi, mutta ei, tulin kipeäksi vasta tämän viimeisen jälkeen. Tiistaina alkoi pienet flunssanoireet ja keskiviikkona testasin positiivisen koronan. Tuli yllätyksenä, mutta eipä siinä. Olin varmaan hyvä alusta koronalle kun vastustuskyky oli kisan jälkeen mallia olematon. Nyt on sitten kisat käyty ja tämä oli nyt hetkeen viimeinen polkujuoksukisa vaikkei näitä nyt olekaan viime vuosina kertynyt kovinkaan paljon muutenkaan. Sulkavalla (24h rogaining) heinäkuun lopussa kävi myös hyvin selväksi, ettei minusta ole myöskään noin pitkille suunnistusreissuille vaikka sydämeni onkin sinne suuntaan kallellaan. Sulkava oli vuoden pääjuttu itselleni ja sen jälkimainingeissa vihdoin ymmärsin vaihtaa Vaaroille matkan. Sulkava oli hyvin kivulias reissu loppupeleissä, joka sai ajattelemaan kaikkea. Vaaroista en halunnut silti luopua, joten sinne lähdin vieläkin sydämet silmissä ja se todella oli sitä myös. Sydämet silmissä paineltavaa. Silti, Sulkavan jälkeen tajusin, että ensi vuonna pitää tehdä vähän jotain muuta. Tästä ei vielä sen enempää, mutta odotan innolla. Ja niin odottaa toinen seuraneideistäkin, koska hänet värväsin mukaan. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vaarojen Maraton 65k - 2.10.2020 (DNF)

Nuts Ylläs Pallas 55k 14.7.2018