Mira goes hölkkä

Eletään syyskuuta ja surffailen Skotlannin ihania polkujuoksukisoja. Huokailen ääneen ja olen ihan että oijoijoi kun tuonne pitäisi päästä. Omaan ihan hirveän vahvan luoton omaan tekemiseen (yleensä täysin ilman syytä), mutta en sentään ole ihan tyhmä, joten en hämmentävää kyllä klikkaillut itseäni polkujuoksukisojen viivalle. Sen sijaan löysin itseni Edinburghin maratonin sivuilta ja olin ihan että assumara ei olekaan yhtään niin paha. Ja tässä olisi 8kk aikaa treenatakin. Ja hei, tasainen reitti. Ei paha. Ei ollenkaan paha. Ja sitä paitsi lyhyemmässä ajassa olen saanut aikaan lapsenkin, ja ihan hyvä siitäkin on tullut niin miksei sitten tästäkin. Eikun click click vaan ja ilmo sisään. En todellakaan antanut sen häiritä, etten ole vieläkään saanut selville mikä päkiöitä vaivaa enkä ole pystynyt yhtäjaksoisesti juoksemaan yli 10k varmaan muutamaan vuoteen päkiöiden kivun vuoksi. Ja asfalttihan on tietysti tosi lempeä ja miellyttävä alusta päkiöille. Mutta kaikki nämä asiat jouti johonk...

Ei ikinä enää. Näin tuumasin sekä reissun aikana että sen jälkeen. Sittemmin olen korjannut lausuntoani, että en mene moisiin vuoripöljäilyihin ennen kuin olen päässyt vuorille treenaamaan edes jonkun verran. Vuoret on edelleen mulle ihan heart, mutta näillä sorkilla on syytä pysytellä pois ketterien gepardien tieltä tällaisissa kisoissa kunnes tuo homma sujuu hieman paremmin.  PROLOGI Enpäs muista milloin olen ensimmäisen kerran ollut tästä kisasta ihan että WAU, tuonne! Viime vuonna sitten annoin mielihalulleni vallan ja klikkailin tieni viivalle heti kun ilmot aukeni. Ja olin ihan että WAU, mä menen tuonne! Katselin youtube videoita ( 1 ,  2 ,  3 ,  4 ,  5 ) kisasta ja lueskelin blogipostauksia ( Koukussa juoksuun ,  Polkuja pitkin ), joita oli suomeksi kirjoitettuna todella vähän. Näistä kyllä kävi hienosti ilmi, että reitti on  todella  rankka ja siihen valmistauduin parhaani mukaan henkisesti (joka ei kyllä siltikään riittänyt v...