Nuts Karhunkierros 31k 26.5.2018

Vai että sellainen reissu. Tämä on nyt päällimmäisenä mielessä kun ajattelen viikonlopun retkeä. Retki oli kokonaisuutena erittäin tunnepitoinen ja pään sisältöä fileoitaessa on nyt mennyt muutama päivä. Varsinaista levään käärittyä sushia.

EPILOGI

Alunperin mun piti mennä nutseilemaan itseni ultrajuoksijaksi, mutta polvivamman kuntouttaminen vei odotettua kauemmin ja tein tyyliin tammikuussa päätöksen lyhentää matkaa. Järkipäätös. Ihan aina näissä jutuissa ei ole mitään tolkkua, mutta sentään jotain olen oppinut tällä matkalla vaikka se ei ehkä siltä aina vaikuttaisikaan muiden silmälaseihin. 

Juoksupossesta oli lähdössä myös Ässä, Lehtoska, Lea ja Janna, joten meno paniikki KK kävijöiden keskuudessa eikun yltyi mitä pidemmälle viikkoa mentiin. Juoksupossen tilannekeskus (whatsapp) kävi kuumana. Siis vieläkin kuumempana kuin yleensä. Vaikka se usein onkin suorastaan liekeissä, mutta nyt se oli suorastaan juhannuskokko. Itsellä oli ihan kummallinen zen johtuen ehkä osittain siitäkin etten jotenkin ehtinyt miettiä kisaa. Ja myös siitä ettei tämä ollut kauden päätavoite. 

PRE

Lähdettiin Lean ja Jannan kanssa köröttelemään kl 5 pe aamuna. Matka meni leppoisasti ja juttua näiden naisten kanssa riitti. As always. Juoksupossen tilannekeskus päivitettiin myös säännöllisin väliajoin mitä parhaimmilla tietoiskuilla matkan kulusta. Samaa tekivät Ässä ja Lehtoska, ketkä taivalsivat mestoille lento+bussi kombolla. 

Autokunta

Auto-lento-bussikunta

Perillä Rukalla oltiin hyvissä ajoin. Käytiin vaan nakkaamassa kamat huoneisiin, napattiin juoksuliivit/reput messiin ja lähdettiin haistelemaan kisatunnelmaa. Myös hakemaan numerot. Tietysti ennen sitä piti mennä ostoksille, koska joku lahopää oli unohtanut mukin kotiin. Sama lahopää oli toitottanut koko viikon muille miten pakollisia varusteita ei missään nimessä saa jättää ostettavaksi mestoilta. No mutta. Sellaista se välillä on. Ostin myös geelit kisakeskuksesta, mutta ihan vaan sen takia koska halusin kokeilla Chimpanzee geelejä eikä niitä saa mistään meiltä päin kovin helposti enkä ehtinyt tilaamaan. Heräteostoksena ostin vielä juoksuaurinkolasit kuten Lehtoska, Lea ja Jannakin. Varustetarkastus meni sukkelasti ja tänä vuonna tarkistettiin nestemäärä + avaruuslakana. 31k matkalaisten numerotiskillä ei ollut yhtään jonoa, joten sain oman numeroni alta aikayksikön. Sain myös kisanumerovyön, joka olikin mahtava yllätys, koska olin omani unohtanut kotiin. Kun oltiin saatu numerot, niin käytiin heittämässä juoksukamat päälle ja lähdettiin pienelle kevyelle hölkälle. Hölkän aikana sain ihan mahtavia uutisia, josta Lea ja Janna pääsivät osalliseksi kun hihkuin ja hehkuin.

Hölkän jälkeen liityttiin vielä Ässän ja Lehtoskan seuraan syömään. Heille myös hehkutin niitä uutisia jotka olin juuri hetki sitten saanut eikä mun mieleen valitettavasti mahtunut edes kisaa kun vaan fiilistelin. Tai no, tottakai siis mahtui ja yritin olla fiilistelyssä mukana. Tosin, omaa juoksua en osannut sen kummemmin jännittää vieläkään, koska olin menossa vaan treenaamaan. Ei kauhean kauan siinä vietetty iltaa, vaan aika pian vetäydyttiin lepäilemään. Pelkäsin etukäteen miten yö mahtaa mennä ja miten uni tulee, mutta yllättävän aikaisin sain unta ja ennen kaikkea nukuin ihan tosi hyvin koko yön. Positiivinen yllätys.

Seurattiin tietysti myös palluroita

KISAPÄIVÄ

Kisapäivä valkeni aurinkoisena, mutta aika tuulisena. Ässän ja Lehtoskan lähtö oli samaan aikaan kun meillä treffit aamupalalla eli kl 7. Bongasin Juuson (toinen mun koutseista) aamupalalla ja hänellekin kerroin ettei oikein huvittaisi lähteä baanalle, mutta en kehtaa olla menemättäkään, koska koutsit on hoodeilla. Menin Lean ja Jannan kanssa aamupalalle, jonka jälkeen saatoin heidät vielä bussille varmistaen, että he siihen bussiin lähtevät. Olin ihan täpinöissäni meidän ultraajista ja jännitin muiden juoksuposselaisten retkeä enemmän kuin omaani. 

Saattohommien jälkeen hengailin vielä hetken kisakeskuksessa kunnes vetäydyin huoneeseen. Surffailin netissä ja vaan rötväsin. Vieläkään ei juuri jännittänyt ja kävin itseni kanssa dialogia, jotta ihan oikeasti lähtisin matkaan enkä jäisi toimitsijan hommiin. Kävin shoppailemassa vielä urkkajuomajauhetta ja uudet sukat, koska sitä aikaa oli ihan huolella. Siitä sitten vielä takaisin huoneeseen rötväilemään ja ottamaan iisisti. Kaikessa rauhassa siinä sitten laitoin juoksukamat päälle ja hyvissä ajoin hommasin itseni bussien lähtöalueelle. Olin lähtöryhmässä D ja bussi lähti 12:30 Rukalta kohti Juumaa. Bussissa oli aika hiljaista ja ainoastaan muutamat höpöttelivät niitä näitä. Juttelin itselleni miten pitää muistaa, että tämä kuitenkin on kisa ja voisit sitä kaasua laittaa silloin kun siihen on tilaisuus. Ei muuten ole helppo tehtävä tällaiselle polkunautiskelijalle ketä ei omista yhtään kilpailuviettiä mitä polkuihin tulee.

Jaakko Eskelinen maalissa

Respect !!! Antti Itkonen & Jaakko Eskelinen.

Bussin saavuttua perille kävin vessassa (ei jonoa), jonka jälkeen menin katsomaan ja kannustamaan lähtöryhmä C:n starttia. Sitten kun heidät oli saatu liikkeelle, lähdin itse pienelle lämmittelylenkille, jonka jälkeen yritin asettautua suunnilleen ryhmän keskivaiheille. Siinä tosin kävi sillä tavalla, että meidän ryhmä jaettiin vielä kahtia, joten itse olin sitten toisen ryhmän ensimmäisiä. Meidän ryhmä pääsi matkaan 13:40. 

Lähtöryhmä C valmiina matkaan

Alkuverkka tällaisissa maisemissa, not bad

Matkahan aloitettiin riippusillalla, joka oli todella pelottava. Ei siinä siis muuten mitään, mutta se kaikki into kun gasellit hyökkää vauhdilla riippusillalle näkyy ihan hillittömänä vaappumisena, joka sai kyllä sykkeen nousemaan. Mutta eipä siinä. Siitä sitten matka jatkui ja olikin oikein hyvää baanaa se ensimmäinen 10k ellei oteta huomioon riippusiltoja ja rappusia. Niitä perkeleen (excuse my french) rappusia oli sitten ihan huolella. Muutenkin kuin vaan alussa. Phyi. Olin alunperin luullut, että nuo pidempien matkojen metsäkauriit juoksevat tuon lähdön ohi. Sitten luulin, että jos ei kerran ohi, niin ainakin aika pian lähdöstä. Todellisuudessa juostiin aika pitkänkin matkan ennen kuin meidän tiet risteytyivät. Piristi matkan tekoa huomattavasti kun me liityttiin pidempimatkalaisten tukkeeksi reitille. Viihdytin itseäni tsekkailemalla numerolappuja. Aina kun bongasin perusmatkalaisia, hiljensin ja kerroin miten suuri rispekti + heitin vielä tsempit. Niin kovia tyyppejä, että ihan hiljenee kun saa seurata livenä moista matkan tekoa edes jonkin matkaa. Eräs perusmatkalaisista sanoi päätään kääntämättä kun kuuli takaa tulevan tyyppejä, että valitettavasti hän ei jaksa nyt väistyä, mutta toivottavasti pääsette ohi. Mä siihen sanoin, että sun ei todellakaan tarvitse väistää, me todellakin väistetään. Ihan huikeita tyyppejä. Kerrassaan. 

Jossain vaiheessa bongasin Suvin kenen blogista olin lukenut hänen viime vuotisen raskaan taivaleensa. Mentiin samassa letkassa jonkun matkaakin ja juteltiin kaikennäköistä, mutta sitten letkan rytmi ei enää sopinut itselleni ja jatkoin matkaa itsekseni. Muutenkin tuolla tuli pölistyä muiden kanssa jonkun verrankin ja oli yhtä hyvä pössis hölinän osalta tuolla kuin viime vuonna Nuts YPH:lla. Tuota samaa hölinää ja pölinää en ole täällä etelässä kokenut. Pohjoisen ilmassa ja maastoissa on ilmeisesti jotain, joka avaa kielenkannat. Ollaan kaikki samassa kusessa, joka yhdistää kivasti ihmisiä. Tuolla myös autetaan kaveria ja ollaan aidosti kiinnostuneita miten toisella menee. Monelta itsekin kysyin, että onko kaikki ok ja monet muut kysyivät samoilta ihmisiltä samaa. Se on hienoa. Ihailin myös erästä 53k matkan kulkijaa, joka hyväntuulisesti vastasi mun "onkos kaikki ookoo" kysymykseen, että "ei oikeastaan, puujalka enkä pysty kunnolla kävelemään, joten joudun keskeyttämään". Itse en olisi ehkä noin hienosti osannut moista ottaa. Mutta kyseinen mies oli sinut sen asian kanssa, että ei tuolle voi mitään eikä jatkaakaan voi. Kysyin tietysti, että pärjääkö hän huoltoon asti, joka oli parin kilsan päässä, johon mies hyväntuulisena sanoi, että juu, hienosti pärjään, tsemppiä sulle juoksuun. Ihailtavaa. 

Huollossa nappasin vaan sipsejä kouraan, mandariinia siihen sivuun ja mukiin urkkajuomaa. Lähdin heti siitä jatkamaan matkaa ja aterioin samalla kun kävelin. Tässä vaiheessa jo oli jokseenkin jännä fiilis. Eikä siis edes fyysisesti, vaan psyykkisesti. Tokihan siis mun oikean jalan päkiä (treeneissä hankautunut aika pahasti) oli sattunut alkumatkasta niin kovin, että tippa oli linssissä, mutta päätin etten välitä siitä. Ja se olikin hyvä taktiikka tuon suhteen, koska se turtui. Muuten tässä vaiheessa vielä oli fyysisesti ihan ookoo. Henkinen puoli on the other hand. Jostain syystä en saavuttanut sitä samaa huikeaa fiilistä mitä mulla yleensä polkuhipoissa on. Ei hyräillyttänyt eikä edes hymyilyttänyt. Mietin vaan miksi ihmeessä mä näitä kisoja tallaan eikä todellakaan nappaa lähteä heinäkuun puolivälissä Pallakselle. Yritin kaikesta huolimatta pitää nämä pahat ajatukset jossain muualla ja siihen hetkeksi toki auttoi esimerkiksi ihan mieletön polttariporukka, joiden kannustus kuului kyllä pitkälle. Ihanaa. Kiitos siitä. Jonkin aikaa sain aina pidettyä pahat ajatukset jossain muualla kuin mielen päällä. Varsinkin kun oltiin poluilla. En muista tarkkaan millaista polkua tuo 17k pätkä oli, mutta teknisempää ja mäkisempää kuin alun 10k. Ja hei, olenko muistanut kertoa, että reitillä oli rappusia. Ihan parit. Heti kun tuli hiekkatie, niin vaihdoin kävelyyn. En kerta kaikkiaan vaan suostunut juoksemaan hiekkatiellä. Tajusin tämän jossain vaiheessa ja kyllä, pyörittelin itselleni silmiä, että mitäs hittoa täällä tapahtuu. Muija kiukuttelee hiekkateille. Ihan tervettä. 

Lähdin siinä jossain vaiheessa peesaamaan 80k kulkijaa Teemua ja päätin, että pysyttelen Teemun kintereillä kun vauhti on oikein hyvä. Päätin, että juoksen silloin kun Teemukin. Puhun Teemusta ihan niinkuin tuntisin hänet, mutta kun monta henkisesti raskasta kilometriä katsoo lappua, jossa lukee Teemu, niin tuntuu kuin hän olisi mun hyvä ystävä. Ja hän olikin mun hyvä ystävä noina hetkinä. Jossain vaiheessa havahduin, että tämä meidän letka on ollut ihan hiljaa. Kaikki ihan ajatuksissaan. Minä taisin katkaista hiljaisuuden huikkaamalla jotain kolmen miehen posselle, ketkä ponkaisivat rappusia ylös meidän ohi sellaista kyytiä, että oikein havahduin horroksestani. Taisin kysyä heiltä miten v#@%ssa teillä voi olla noin paljon virtaa vaikka olette 80k matkalaisia. En muista mitä he vastasivat, mutta iloisesti painelivat kauheaa kyytiä rappuset ylös asti. Mahtavuutta. Mikä energia. Tässä vaiheessa omat polvet olivat alkaneet vaivaamaan kuin myös vasemman jalan pikkuvarpaaseen sattui aika isosti. Onneksi tajusin, että huolto on tulossa ihan juuri ja saan hetkeksi muuta ajateltavaa. Ja siellä on sipsejä. Josko se auttaisi sormiin myös, jotka oli kauniin turpeat. Teki oikein tiukkaa laittaa jo sormia koukkuun. Tietenkään en siis kaivanut suolatabletteja esiin. Tietenkään. Sehän olisi ollut fiksua. Yritin muistella missä se huolto olikaan. Jonkun nyppylän päällä vai missä. Tämäkin kertoo aika paljon, etten ollut tehnyt kunnolla kotiläksyjäni mitä reittiin tulee. Yleensä nimittäin kyllä teen. Ja painan mieleen tosi tarkkaan asioita ettei sitten tarvitse kisan aikana miettiä moisia pikku juttuja. 

Sieltä se huolto sitten kuitenkin tuli, jonka ajattelin vetää samalla kaavalla kuin ensimmäisenkin. Otin sipsejä, mandariinia ja mukiin urkkajuomaa. Lähdin teltasta ulos ja mitä silmäni näkivätkään. Janna se siinä täytteli juomarakkoaan. Hihkaisin JANNA ja heittäydyin halaamaan. Ihana Janna tuli kuin tilauksesta. Kysyin jatkettaisiinko yhdessä matkaa johon Janna ilokseni vastasi kyllä. Mainitsi, että ovat juosseet Tiian(?) kanssa kimppaan melkein koko matkan, joten otetaan hänet mukaan myös. Kaikki käy kunhan pääsen eroon näistä liskoista jotka aivoihin rientää. Jannan jalat oli vesikelloja täynnä ja meno oli todella tuskaista varsinkin alamäissä. Ja niitähän riitti. Olihan tämä viimeinen 7k se raskain ja mäkisin osuus. Janna yritti mulle välillä aina sanoa, että mene vaan kun energiaa näyttää riittävän, mutta mulla ei todellakaan ollut mikään kiire minnekään. Loppuajalla ei ole mitään merkitystä kunhan mun ei tarvitse itseni kanssa viettää aikaa enää loppumatkasta. Nuo viimeiset kilometrit kyllä tarjosi ihan kaikkea. Jyrkkiä alamäkiä, jyrkkiä ylämäkiä, teknistä polkua, rappusia (prkl), pienempää ylämäkeä, pienempää alamäkeä, valehuippuja, huippuja, pitkospuita (joita muuten riitti myös muuten reitillä). Ainoa mikä varmaan puuttui oli muta. Mutta ei sitä muutenkaan ollut. Ennen Valtavaaraa joku nainen takaa alkoi hihkumaan, että Ruka näkyy jo. Itse ajattelin, että tuonnehan on ihan jäätävä matka tai ainakin se näyttää pitkältä. Samalla kuitenkin ilahduin kyseisen naisen ihanasta asenteesta ja päätin, että nyppylä kerrallaan ja kyllä se sieltä lähenee joka askeleella. Ja lyhenihän se. Ylämäet meni muutenkin ihan suht hyvällä hapella. Siis tasooni nähden. Olivat kyllä raskaita, mutta siihen nähden miten vähän mulla on jaloissa jerkkua ne meni yllättävänkin reippaasti. Hoin itselleni "askel kerrallaan" mantraa, jonka MP (toinen mun koutseista) iskosti mun päähän eräissä eeppisissä mäkitreeneissä. Ylämäet siis meni, mutta ne rappuset. Niissä en päässyt kyllä mihinkään vaikka miten yritin. Olenko jo kertonut, että tuolla oli rappusia aika paljon. Tai sitten se vaan itsestäni tuntui paljolta. Sekin voi olla. Vihdoin ja viimein oltiin kuitenkin Rukan kohdilla ja edessä oli ainoastaan sen tunkkaaminen ylös. Se oli hieno tunne ja jostain sitä energiaa kaivoi sen verran, että meni ihan suht reippaasti nyppylän ylös. Otettiin kimpassa loppukiri ja jättäydyin sen verran Jannan taakse, että Janna pääsi ensimmäisenä ylittämään maaliviivan. Sillä oli lähinnä itselleni psykologinen merkitys päästää ultrajuoksija ensimmäisenä. 

Janna sitkeästi tuli alamäet vaikka joka askel sattui

Valtavaara huiputettu

Olihan se tosi hienoa päästä maaliin, mutta ihmetytti jo heti siinä miksi oli niin kovin raskas matka. Nakkasin luurin lentotilasta pois ja tsekkasin tietysti heti juoksupossen tilannekeskuksen. Sieltä näin, että huikea Lea oli tullut maaliin aikoja sitten ihan mielettömässä 8:18:02 ajassa. Nakkasin viestiä, että syödään keittoa nyt täällä teltalla ja jään tänne venailemaan Ässää. Juoksupossen Kaima oli ansiokkaasti toiminut väliaikatietojen välittäjänä ja näin, että Ässä oli Konttaiselta lähtenyt jo eteenpäin. Lea liittyi seuraan ja oli ihan mahtavaa kuulla hänen matkastaan. Hyvä etten tippa linssissä ollut. Ehdin hyvin syömään ja sitten mentiin lähemmäs paikkaa josta näki mäkeen. Ei tunnistettu naista mäessä, mutta vihdoin kuulutettiin ja sieltä se meidän Ässä kaartoi maaliin FMR:n Päivi Kanervan ja Katja Jokelan kanssa käsi kädessä. Sain juuri ja juuri kuvan. Juostiin äkkiä maalialueelle, että päästiin halaamaan. Bongattiin heti, että naisella on leuka ruvella ja että oli ollut huikea matka. Oli mennyt 15k ilman nesteitä ja kaikki eväät oli tallella. Tippa tuli linssiin kun kertoi matkastaan ja olinkin ihan, että mähän alan tässä perkele vetistelemään. Ehdin siinä käymään suihkussa ja laitoin lämmintä päälle, jonka jälkeen mentiin vielä maalialueelle Lehtoskaa vastaan. Hänet me bongattiin jo mäestä ja osattiin olla valmiina. Sain hyvää videota ja sitten juostiin taas äkkiä halaamaan. Lehtoskalla oli sormi teipattuna (kaatunut) ja hymy huulilla selitti miten oli mennyt vieläpä 3k pummiin jossain kohtaa. Itse olin ihan, että annat tuosta palautetta. Mutta ei, hän se vaan hymyillen sanoi ettei välitä moisesta eikä tarpeen antaa palautetta. Mahtava asenne. Mä sitten diggaan Lehtoskan psyykettä, se on rautaa. Uskomaton mimmi. 

Ässä kera Päivi Kanervan ja Katja Jokelan

Lehtoska tuulettaa Jyrki Kukon kera

Finisherit

Illalla käytiin aulabaarissa ainoastaan olusilla/kahvilla ja vaihdeltiin kokemuksia. Oli aivan mahtavaa kuunnella meidän ultraajien fiilistelyä ja olen niiiiiiin ylpeä jokaisesta. Te rokkaatte. Ihan täysillä. 

POST

Käytiin aamupalalla joskus kahdeksan aikoihin, joka syötiinkin ihan rauhassa vaikka tietysti haluttiin startata suht ajoissa kun edessä oli kuitenkin lähes 12h autossa istumista. Ei varmasti yllätä minkä aiheen ympärillä puhe liikkui. Oli mukavaa kun Ässä ja Lehtoskakin oli meidän kanssa aamupalalla, niin saatiin heidän kanssaan myös vielä käydä läpi kokemusta. Taidettiin startata siinä puoli kymmenen paikkeilla vaikka yksi lahopää olikin valehävittänyt parkkilipun, mutta onneksi Janna sen sitten viimein löysin mun lompakosta. Heh. En saanut omia kenkiä jalkaan pikkuvarpaassa olevan vesikellon takia, joten sain lainata Jannan kenkiä ajomatkan ajaksi. Matka meni rattoisasti höpisten ihanien naisten kanssa ja ennen kuin huomattiinkaan oltiin jo kotona. 

Olen tässä nyt mietiskellyt kovasti mitä jatkossa. Treenaamista rakastan ja tykkään treenata kovaa. Kisa mojo vaan pitäisi jostain kaivaa takaisin. Sitten olisi hyvä. 

Iso kiitos Nuts porukat! Olitte järjestäneet hienon tapahtuman. Viime vuonna toimitsijana ja nyt oli hienoa päästä kokemaan KK kisaajana.

Kiitos juoksuposselaiset. Mun ihana perhe. Mun ihan parhaat siskot. Ystävät. Kaikki instatutut. Erityisesti oli mukava treffata livenä Johanna (ja hänen sekopääjuoksijansa), kenen blogia olen seurannut jo pitkään. Ja Erityis-Oscar menee mun koutseille Juusolle ja MP:lle. Otitte hienosti kopin ja meidän välillä on hieno konsensus.