Bodom Night & Bodom Trail 12k 4.-5.5.2018

Hyvin taas piti nämä omat lupaukset. Olin todella vahvasti ja todella pitkään sitä mieltä, että toukokuun alkuun riittää vallan mainiosti pelkästään tuo Bodom Night. Sellaisena kivana treeninä ennen loppukuun koitosta. No niin. Mitäs sitten kävikään. Huhtikuun lopussa alkoi ajatus itämään, että josko sittenkin kävisi lauantaina "suorittamassa" pitkiksen Bodom Trailin muodossa. Mutta ei varmaan sinne enää biljettekään saa. Ja missä sitä mukamas yöpyis. Eikä kuntokaan riitä. Laitoin mun koutseille välittömästi myös viestiä, et kertokaa mulle heti miten huono idea tämä on. Niin. Koutsit vastasivat, että sehän on ihan hyvä idis ja käy hyvänä kovana treeninä ennen Nuts Karhunkierrosta. Jaha. Kiva. Sitten juoksuposselaisten Ässä heitti faceen mun puolesta (en ole facessa) ilmon, että ostetaan paikka Bodom Trailille. Ja viimeisenä niittinä arkkuun samainen Ässä ilmoitti, että telttaan kyllä mahtuu. Jaha. Ei siinä sitten mitään. Kuka voi tuollaisista kieltäytyä. Mä kysyn vaan. Eli viikko ennen kisaa, huomasin olevani menossa Bodom Nightin lisäksi myös Bodom Trailille telttayön jälkeen. Eipä siinä sitten. Perjantaina pidin etäpäivän, jotta saan rauhassa pakattua kaikki kamat. En jännittänyt siinä vaiheessa niinkään itse kisaa kuin sitä muistanko pakata kaikki. Kahdet juoksukamat ja telttayön vaatimat vermeet. Ja eväät. Palautuminen myös mietitytti ja kyselinkin koutseilta tipsejä siihen. 

Ajelin hyvissä ajoin perjantaina Saloon, josta jatkettiin kaverin autolla kohti Pirttimäkeä. Pyrittiin olemaan ajoissa paikalla, että saadaan Ässän kanssa teltta pystytettyä ilman että tulee kiire valmistautua kisaan. Me oltiin paikalla kasin aikoihin ja samaan aikaan juoksuposselaisten Leakin oli kaartanut paikalle. Käytiin hakemassa heti numerot, niin saatiin se pois alta. Ässä olikin jo pystyttänyt teltan ja aloin roudaamaan kamojani kaverin autosta teltalle. Siinä sitten aika meni yleiseen säätöön ja pyörimiseen ja ihmettelyyn. Myös haukotteluun. Ei siksi, että olisi väsyttänyt, vaan siksi että jännitys alkoi iskemään. Laitettiin kamat päälle ja otettiin perinteinen kimppakuva Ässän ja Lean kanssa. Siitä sitten alettiin valumaan pikku hiljaa lähtöpaikan lähettyville. Siinä odotellessa mulle iski taas se tietty "mitä hittoa sä täällä teet, pakene paikalta, mene kotiin, iik, apua, onko pakko, voiko lähteä pois, äääh, en mene tuonne, miksi, iik" viime minuutin paniikki. Huomasin, että kaveri vähän ihmetteli tota mun monologia, mutta sanoin, että tämä kuuluu asiaan ja kaikki tämä menee välittömästi ohi kun startataan. 

Iloiset leiriläiset (kuva: Lea Kaarlela)

Ja menihän se. Ohi siis. Kaikki se jännitys. Oltiin jo aiemmin sovittu, että juostaan kaverin kanssa kimppaan eikä lähdetä repimään. Pidetään homma rentona ja nautitaan. Hölköteltiin heti alusta asti rauhassa ja tosi ylpeä olen meistä kummastakin kun ei lähtenyt edes alun hiekkatiellä mopo keulimaan. Lähdössä oli jo toki hämärää, mutta kun päästiin metsään, niin pimeä siellä jo oli. Maaginen pimeä metsä. Jonkun matkaa mentiin letkassa, mutta kyllä siinä aika pian lähdin muutamia ohittamaan ihan vaan oman rytmin saavuttamiseksi. Meillä frendin kanssa poluilla samahko (onko tämä edes mikään sana) vauhdintarve, joten tiesin että tulee kyllä perässä. Mutta kylläpä kuulkaa tarjoili reitti niin mahtavia maastoja ettei tosikaan. Kaikille jotain. Mäkiä, mutaa, juurakkoa, kivikkoa, isompaa baanaa, hiekkatietä, pienempää mutta juostavaa baanaa, mutaa, mutaa ja hei sanoinko jo, että mutaa. Hiekkateillä en pärjää, mutta mutakohdat ja tietyt alamäet pystyin käyttämään hyväksi. Ehkä myös jotkut vähän teknisemmät polut. Eikä muuten ollut mitään vaaraa eksyä. Sen verran hyvät heijastinopasteet oli ja myös toimitsijoiden kannustus oli jotain aivan mahtavaa. Ja heitä oli paljon reitin varrella. Tuntui että Nutsin kellon kilkatukset, tsemppihuudot ja taputukset kuuluivat ihan tosi usein. Joka oli ihan todella mukavaa. Siinä 4-5 kilometrin kohdalla oli vieläpä itse mestari eli Mikael Heerman tsemppaamassa meitä juoksijoita. Taisin sanoa jopa sen ääneen, että itse mestarihan se siinä kun tajusin kuka siellä mäen päällä taputti ja tsemppasi. 7k kohdalla eli vähän ennen huoltoa nappasin geelin ja hörppäsin hyvin vettä päälle (koutsin tipsi palautumiseen, että geeliä on hyvä ottaa jo pe kisassa). Frendi hörppäsi vettä nopeasti, mutta jatkettiin siitä tosi pian matkaa. Viimeiset kilometrit meni ihan tosi nopeasti ja ennen kuin huomattiinkaan oli enää hiekkatien/maalisuoran viimeiset 300m jäljellä ja laitettiinkin pientä loppukiriä kehiin. Tultiin maaliin ajassa 01:33, joka meni hyvin siihen haarukkaan mitä etukäteen tuumailtiinkin. Juoksu meni ihan tosi hyvin ja jalat toimi vahvasti. Hapenottokyky ei vielä ihan priimaa ole, mutta senhän takia tässä treenaataan, että se paranisi. Mahtava yöjuoksu oli ja olin/olen ihan fiiliksissä. 

Paljon oli kuvaajiakin reitillä ja näemmä päästiin mekin kuviin mukaan (kuva: Poppis Suomela)

Mun ja Lean tuuletukset

Mahtavat valotaiteet

Hetken siinä otettiin kuvia ja fiilisteltiin, mutta sitten lähdin itse saunomaan ja Lea + frendi lähti ajelemaan kotia kohti. En kauan saunonut, koska mielessä kuitenkin oli koko ajan, että pitää päästä syömään ja lepäämään. Siellä se Ässä jo söi iltapalaa kun könysin saunanraikkaana telttaan. Fiilisteltiin vielä jonkun verran yöjuoksua ja tuumailtiin miten meidän mahtaa käydä seuraavana päivänä. Itse taisin sitten asettautua nukkumaan joskus puoli yhden maissa, mutta eihän se uni kovin helposti tullut kylään. Muuten oli ihan lämmin, mutta nenä oli jäässä. Nukuin siis ohuessa pitkähihaisessa, hupparissa, kevyt untuvatakissa, unihousuissa, villasukissa ja sormikkaissa. Ja kyllä täytyy sanoa, että tuollainen sentin patja ei ehkä tämän ikäisen ihmisen herkälle vartalolle enää oikein sovi...tai ainakin tämän tädin kropalle se taisi olla vähän too much. Pätkittäistä oli uni ja kaikki äänet kyllä herätti. Taidettiin kummatkin sitten luovuttaa siinä puol kasin paikkeilla ja "noustiin ylös". Kyllä myönnän, että aamulla kävi monta kertaa mielessä kaikenmaailman syyt miksi en menisi lähtöviivalle kl 10:20. Oliskohan vähän päänsärkyä. Oliskohan jalat niin poikki eilisestä. Oliskohan sitä oliskohan tätä. No, mitään ei ollut. Siis mitään väsymystä kummempaa, joten niin sitä sitten vaan laitettiin juoksukamoja taas päälle ja pakattiin juoksuliivi. 

Väsyneet, mutta ihan iloiset

Ässä lähti 10:10 ja itse tosiaan 10:20. Kävin siinä taas itseni kanssa keskustelua lähtöviivalla, että tässähän nyt ei varsinkaan ole mitään järkeä. Ei sitten mitään. Mutta ne mietteet sai jäädä kun oli aika laittaa töppöstä toisen eteen. Huomasin heti, että jahas, kyllä ne jalat sittenkin on väsyneet vaikka eivät siltä kävellessä tuntuneetkaan. Mutta eipä siinä. Niillä mennään mitä on. Nyt oli letka huomattavasti isompi mitä yöllä ja koska en todellakaan lähtenyt keulimaan alun hiekkatiellä, niin ajauduin aikamoisen letkan taakse kun polut alkoi. Eli aika pitkään käveltiin ja mentiin ihan muiden rytmin mukaan kuin oman. En kauheasti lähtenyt ohittelemaan alussa, mutta kyllä joitain tietysti tuli ohitettua jos hyvä paikka tuli. Kiinnitin siihen huomiota oikeastaan koko juoksun ajan, että yksikään, ei ihan oikeasti yksikään, joka halusi ohi kertonut mitä kautta olisi tulossa tai edes että haluaisi ohi. Muutamalle taisin sanoakin kun hönkivät siellä takana ihan lähellä pitkän matkaa, että jos haluat ohi, niin sitten kerrot kummalta puolelta lähdet, niin annan varmasti tilaa. Eli siinä on kyllä monella petrattavaa. Itse sanoin kuuluvalla äänellä joka kerta jos olin lähdössä ohi. Mietin myös siinä jossain vaiheessa, että miksi ihmeessä käyn näissä kisoissa kun ei pääse kuin hetkittäin menemään täysin omaa rytmiä ja muuten katselee pitkänkin pätkän jonkun random tyypin kantapäitä. Mutta tuo taisi kyllä johtua aika pitkälti väsymyksestä. Tuollainen hassu ajatus ettenkö kävisi enää kisoissa. Vähän kuului myös mitään pölinää tässä päiväretkellä. Yöllä kuului paljon enemmän. En sitten tiedä mistä johtuu.

Kiva oli tuo reitti ja tuntui paljon helpommalta kuin yöllinen reitti. Siis muutenkin kuin siinä mielessä, että näki paremmin eteensä :) juurakoita löytyi kyllä ja mutaakin, myös mäkiä, mutta ei ehkä ollut ihan niin paljon mutaa tai teknistä polkua. En tiedä tai sitten vaan muistin väärin. Toimitsijoita ei ollut niin paljon reitillä kuin pimeällä enkä muista nähneeni yhtäkään valokuvaajaa. Joka oli ehkä ihan hyväkin :) Siinä 9 kilometrin kohdalla kävi selväksi etten lähde sille toiselle kierrokselle eli en saa tuplaa tänä vuonna. Ajattelin siinä vaiheessa, että tästä pitäisi vielä 3k selvitä ja sen jälkeen vielä tällainen samanmoinen 9k vielä haastavampaa. Hiphei ja ei kiitos. Yritin siinä sitten itseni tsempata hyvään 3k loppukiriin, mutta eipä se sieltä oikein irronnut. Kilometri ennen maalia alkoi vielä vatsaakin pistämään ja olin ihan että tämäkin vielä. Tuuletin maalissa itselleni kun olin ylipäätään lähtenyt yrittämään. Ja oli tuo 12k minulle lauantaina tosi hyvä. Tyytyväinen olen ja vielä tyytyväisempi etten lähtenyt yrittämään sitä 9k. Olisi aika varmasti mennyt kokonaan kävelyksi tai sitten olisin ottanut itkupotkuraivarit ja jättänyt leikin kesken. Eli hyvä minä kun jätin 12k ja jäi kuitenkin hyvä mieli. Jee jee. Ensi vuonna taas paremmalla onnella. 

Iso kiitos järjestäjille mahtavasta tapahtumasta. Olette saanut pidettyä tapahtuman oikein hienona suuresta kasvusta huolimatta! Kaikki toimitsijat oli oikein hyväntuulisia ja jaksoivat tsempata ihan mielettömän hyvin. Kaikki toimi hyvin. Kiitos kiitos kiitos. Kiitos myös kanssakärsijöillejuoksijoille. 

Kiitos Toni Oksman kun myit paikkasi minulle

Harmi kun en saanut kimppakuvaa Emelie Forsbergin kanssa

Vihdoin kahvia. Sitä odotin pe illasta alkaen. Että saisin kahvia.

Kävin kokeilemassa, mutta vanha malli sopii mun kavioon paremmin, joten jää ostamatta

NOTE TO SELF: ensi vuonna kun luet tätä ennen Bodom Double ilmoittautumista, niin muista, että aika kultaa muistot telttailun suhteen. Eli jos telttailu edelleen kiinnostaa, niin osta edes joku prinsessapaksuinen patja. Sun kroppa ei kestä sitä ohutta makuualustaa jonka kanssa telttailit parikymppisenä. Ei muuta.