Edinburgh Marathon 29.5.2022

Eletään syyskuuta ja surffailen Skotlannin ihania polkujuoksukisoja. Huokailen ääneen ja olen ihan että oijoijoi kun tuonne pitäisi päästä. Omaan ihan hirveän vahvan luoton omaan tekemiseen (yleensä täysin ilman syytä), mutta en sentään ole ihan tyhmä, joten en hämmentävää kyllä klikkaillut itseäni polkujuoksukisojen viivalle. Sen sijaan löysin itseni Edinburghin maratonin sivuilta ja olin ihan että assumara ei olekaan yhtään niin paha. Ja tässä olisi 8kk aikaa treenatakin. Ja hei, tasainen reitti. Ei paha. Ei ollenkaan paha. Ja sitä paitsi lyhyemmässä ajassa olen saanut aikaan lapsenkin, ja ihan hyvä siitäkin on tullut niin miksei sitten tästäkin. Eikun click click vaan ja ilmo sisään. En todellakaan antanut sen häiritä, etten ole vieläkään saanut selville mikä päkiöitä vaivaa enkä ole pystynyt yhtäjaksoisesti juoksemaan yli 10k varmaan muutamaan vuoteen päkiöiden kivun vuoksi. Ja asfalttihan on tietysti tosi lempeä ja miellyttävä alusta päkiöille. Mutta kaikki nämä asiat jouti johonkin tosi pieneen soppeen mun aivoissa kun fiilistelin vaan miten mukava lähteä Skotlantiin. Sole kun juosta.

Kuten varmasti arvata saattaa en nyt ihan saanut sellaista kunnon maratreeniä alle. Sellaista assumaran ansaitsemaa treeniä ainakaan. Tein kyllä kaikkea monipuolisesti, joka oli itselleni tosi iso juttu. En jaksanut stressata tai edes hirveästi miettiä mitään tarkkaa treeniohjelmaa, vaan tein sitä mikä oli kivaa. Hölkkäilinkin jopa välillä, mutta myös fillaroin, kävelin, bodasin (eli kävin satujumppailemassa salilla), hiihdin kun oli lunta ja tietysti suunnistin (joka vasta kivaa onkin). Pitkiksiäkin sain alle, mutta tietysti joka ikinen juoksu-kävely yhdistelmällä. Tiedostin kyllä, että ei pitäisi olla asiaa maralle, mutta oli nyt vaan sellainen juttu, että halusin saada homman vihdoin maaliin eikä tarvitse juosta assumaraa enää ikinä sen jälkeen. Eka assumara yritys päättyi typerään DNF:ään vuonna 2017 ja nyt sit heti perään toinen yritys, joka pitäisi kotiuttaa. Olisin saattanut jättää starttaamatta jos kisa olisi ollut Suomessa, mutta koska Skotlantiin asti lähtee, niin sama se sitten on startata. 

Kuva pöllitty IG @ebibs

Lento lähti helatorstaina ja kisa oli sitten vasta sunnuntaina. Siinä oli kivasti pari päivää aikaa kikkailuille ja iisisti ottamiselle. Koitin syödä vähän ronskimmin mitä yleensä, mutta onhan se vaikeaa. Syöminen on iso kompastuskivi mulle, mutta koko ajan sen kanssa eteenpäin. Pienin askelin, niin tulee hyvä. Lauantaina käytiin hakemassa exposta kisanumerot, joka sujui nopeasti ja mallikkaasti. Expo itsessään oli tosi tosi pieni, jota vähän ihmettelinkin kun ei siellä ollut oikein mitään. Matkalla expoon onnistuin hienosti eksyttämään meidät ihan siinä sen rakennuksen kulmilla eikä ihan ykkösellä löydetty expon sisäänkäyntiä. Se oli vähän sellainen WTF momentti, että miten vitussa tässä nyt onnistuin kun kaiken järjen mukaan se mun reitti oli ainoa oikea, mutta eihän se ollut siellä päinkään \o/ kyllä, sanoin suunnistavani, en sitä että olisin siinä hyvä :)

Kisanumerohaku

Kisanumero hyppysissä

Kisa-aamuna ei jännittänyt yhtään, mutta huomasi hyvin, että jotain spessua päivässä on, koska ei huvittanut yhtään lähteä juoksemaan. Siis ei yhtään. Ja haukottelinkin vahvasti. Ei siksi, että olisi väsyttänyt, vaan siksi etten olisi halunnut lähteä. Tai ehkä mulla onkin koiran hermosto ja haukottelulla rauhoitan itseni :) Ja tämä "ei napostele, haukotuttaa" olo kertoo siitä, että kisaa pukkaa. Yö meni ihan ok vaikka heräilin monta kertaa, koska pitäähän sitä nyt katsoa runsaan tunnin välein mitä kello on ja saako vielä nukkua. Huoh. Aina sama juttu kun on aikainen herätys ja jotain tärkeää tekemistä. Kisahepeneet olin tietysti laittanut valmiiksi jo illalla, niin ei tarvinnut kuin laittaa ne päälle ja painua aamupalalle eli sain nukkua ihan viimeiseen asti. Koitin jotain saada syötyä ettei energiat lopu heti alkuunsa. Kahvia en aamulla juonut, koska muuten se olisi ollut isoa pissarallia. Aamupalan jälkeen lähdettiin pikku hiljaa ratikalla keskustaan kohti lähtöä. 

Oltiin järkeilty, että turha sinne lähtöön on tunkea liian aikaisin, koska mitä siellä sitten seisoskelemaan. Joku fiksu olisi toki varannut aikaa lämpälle, mutta oma vauhti tuli olemaan täyttä lämppää ainoastaan, niin totesin etten tällä(kään) kertaa lämppäile. Oltiinkin lähtöalueella just mukavasti 9:40 paikkeilla. Laitoin takin ja rillit laukkuun, ja vein sen laukun rekkaan, joka sitten ystävällisesti roudattiin maaliin odottelemaan, että täti suvaitsee sinne saapua. Lähdettiin sitten etsimään oikeaa starttialuetta sen mukaan mitä vauhtia meinasi jolkotella. Jumalattomasti oli jengiä jonka tajusi vasta tosissaan juurikin ennen lähtöä. Hieman jouduttiin nimittäin etsimään oikeita starttialueita kun ei ollut mitään kylttejä askarreltu mistä ne omat alueet löytää. Mutta kysymällä niistä selvisi ja löydettiin omat alueet. Bajamajoja oli tosi vähän siihen nähden miten jumalattomasti oli porukkaa. Oltiin 9:50 starttialueen lähellä ja tajusin heti kun näin vessajonot, etten ole vielä ehtinyt käymään vessassa kun homma starttaa kl 10. Mutta menin silti jonoon, koska kusematta en lähde maralle. Kisainfossa luki tosi tiukasti ettei mihinkään muualle saa kuseskella paitsi bajamajoihin ja jos näin tekee, niin event team poistaa sut kisasta. Joo, näinpä. Bajamajojen takana rinteessä oli arviolta 20-30 tyyppiä kusella eikä todellakaan kukaan mennyt heitä poistamaan kisasta. Itsekin mietin, että pitäisi vaan mennä puskapissalle, mutta jäin kuitenkin häveliäästi jonoon. Olin vessasta ulkona 10:01 ja silti sain odottaa 10 min, että oma purple ryhmä sai lähteä. Aikahan lähti liikkeelle vasta kun ylitti starttiviivan, että sinänsä ei mitään väliä. 

Olin hämmentävän rauhallinen ja nautiskelin isosta kisafiiliksestä mikä noissa lähdöissä on. Hämmästelin vaan meininkiä ja koitin miettiä miksi tämä oli syyskuussa hyvä idea. Mun aatokset lopetti se kun vihdoin me päästiin liikkeelle. Kyllä me käveltiin varmaan 300-400m ennen kun starttiviiva vihdoin sieltä tuli vastaan. Porukkaa oli kuin pipoa eikä ollut mitään järkeä yrittää juosta tuota pätkää. Varsinkaan kun se aika ei alkanut ennen starttiviivan ylitystä. Laitoin kuulokkeet jo korville ja kellon hollille siten, että olisi vain napin painallusta vailla. Heti kun ylitin starttiviivan, niin aloin hölkkäämään ja tietysti painoin kellon päälle, että nyt sitten mennään toteuttamaan tätä kuningasideaa. 

Oli kyllä hienoa juosta Edinburghin kaduilla. Vaikka oli (toistan itseäni) jengiä kuin pipoa, niin pystyi heti alusta asti juosta omaa vauhtia eikä tarvinnut puikkelehtia juurikaan. Hämmentävää. Nautin isosti noista ekoista kilometreistä ja hymyilin leveästi. Päätin ottaa kaiken irti tuosta tosi hyvästä fiiliksestä kun tiesin, että se hyvä fiilis saattaa loppua nopeastikin. Olin jo etukäteen päättänyt, että tällä kertaa energiat tulee olemaan kohdillaan ja ne oli kans. Juomapisteitä oli 4-5 km välein ja joka ikisellä pisteellä otin Eatnosht energiakarkin ja join vettä. Vesi annettiin pienissä muovipulloissa, joka oli kyllä hyvä tällaiselle hitaalle hörppijälle. En ole harjoitellut juostessa pullosta/mukista juomista, joten olin jo etukäteen päättänyt, että kävelen jokaisen vesipisteen "läpi" ja hörpiskelen sivistyneesti muovipullosta vettä ilman että sitä vettä löytyy rinnuksilta tai jonkun toisen juoksijan niskasta. Täytyy kyllä tähän väliin sanoa, että otti sydämestä katsoa sitä muovipullojen määrää, joita viskattu ihan mihin sattuu. Ei olisi ollut paha rasti tähdätä roskikseen, joita kuitenkin oli ihan hyvin siinä ripoteltu. Ja ne oli isoja roskiksia. Mutta ei, niitä pulloja pitää heitellä nurtsille tai tien varteen, koska enhän nyt MINÄ herran jumala EHDI enkä PYSTY sen verran lähelle roskista menemään, että se hiton pullo osuisi sinne. Tätä ihmettelin varsinkin oman lähtöryhmän jengissä kun ei todellakaan ole siitä parista sekunnista kiinni, et saisi osumaan roskat roskikseen ja silti pitää heittää pullo / roskat mihin nyt sattuu lentämään. Argh. 

Ensimmäisen kerran päkiät ilmoitteli jo noin 5 km kohdalla ja 7 km kohdalla ne oli jo aivan tulessa. Tuntui ihan kuin joku olisi tökkinyt tikarilla kumpaankin päkiään. Ainoa keino rauhoittaa ne oli ottaa kävelypätkiä jo tuossa vaiheessa. Olin jakanut maran neljään 10,5km slottiin, joista alun perin olin ajatellut, että ottaisin kävelyä parin ensimmäisen slotin aikana ainoastaan juomapisteillä. Tuo terävä päkiäkipu pakotti ottamaan niitä kävelypätkiä myös parin ensimmäisen slotin aikana enemmän. Ja toki ettei liian helpolla pääse, niin myös oikea polvi JA pohje alkoi ilmoittelemaan, että hei me ollaan täällä myös. Vasen polvi oli nätisti kinesioteipattuna, koska se on treeneissä välillä oireillut.  Reitti ohitti maalialueen (ei ihan täysin menty onneksi maalin ohi, mutta kuitenkin läheltä) 16 km kohdalla ja mietin, että huvittaako jatkaa vai jätänkö kesken. Ärsytti kun päkiöihin sattuu, polveen sattuu ja sieluun alkaa sattumaan enkä pysty kunnolla juoksemaan, mutta tuumasin sitten kuitenkin, että jatkan vielä matkaa, koska tiesin etten itseäni fyysisesti rikki saa vaikka päkiät sattuikin tosi paljon. Ne kun oikeasti rauhoittuu kävelyllä ja pystyy taas hetken jatkamaan juoksua sen jälkeen. Omituiset veijarit. Päkiät siis. Henkisesti taas saattaisin saada itseni rikki jos jättäisin leikin kesken. Ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön. 

Vaivuin johonkin ihan omaan kuplaan enkä tajunnut kannustuksestakaan oikein mitään. Kannustus oli ihan huikeaa, yritin hymyillä ja kiittää, mutta suurimman osan aikaa olin vaan jossain ihan muualla kuin siellä. Olin paikalla, mutta en ollut paikalla. Sen takia en hirveästi edes muista mitä pahvikylteissä luki tai millaisia kannustajia siellä oli. Nautin kyllä siitä hienosta meiningistä jonka tarjoilivat ja olivat nähneet kunnolla vaivaa, ja harmittelin jälkeenpäin etten muista niistä mitään. Reitistäkään en muista juuri mitään. Upeaa oli kaartaa jossain vaiheessa rantatielle. Sen sentään muistan. Ja oli ihan tosi hieno juoksukeli vaikkakin välillä tosi kuumakin jopa, mutta sellaista +12-14 ehkä eikä sadetta oikeastaan ollenkaan. Ehkä muutama pisara jossain vaiheessa, mutta ei mitään mitä olisi edes huomannut. 

Olin ajastanut kelloon, että ensimmäiset 2,5h voin juosta niin paljon kun pystyy ja kykenee. Sen jälkeen rytmillä 3 min juoksua, 1 min kävelyä. Tuli kyllä hyvin selväksi jo vähän jälkeen puolimaran, etten pysty edes 3 min joka ajastuksella juoksemaan kun päkiät ei vaan antanut periksi moiseen kreisiin touhuun mitä tuollainen 3 min juoksu nyt on. Huoh. Siinä kohtaa oli kyllä pakko vakavasti miettiä, että onko tässä nyt mitään järkeä. Mitä helvettiä täällä teen ja paljon mukavampi olisi olla KK:lla polkupöljien ympäröimänä tai metsässä rämpimässä kartan kanssa tai ilman. Mutta ei, olen assulla enkä pysty edes juoksemaan niin paljon mitä mieli tekisi. Tuossa kohtaa kellossa taisi olla about 28 kilsaa ja harkitsin todella vahvasti leikin jättämistä kesken. Se leikin kestäköön in my ass. Mutta sitten tajusin, että jos nyt keskeytän, niin reitti on sellainen, että maaliin on matkaa joka tapauksessa se 14 kilsaa tai jos ei nappaa kävellä, niin sitten joudun odottamaan ihan tuskasen kauan kyytiä. Eli ei ollut vaihtoehtoa. Joka oli kyllä toisaalta tosi hyvä niin. Päätin, että annan itselleni ihan hiukan armoa ja saan vaikka (kiukku)kävellä koko 14 kilsaa jos sikseen tulee. Tiesin, ettei pää anna tuota tehdä, joten kyllä yritin joka ikinen kerta kellon piipatessa 3 min juoksua lähteä "juoksemaan". Polvet alkoi olemaan myös jo siinä vaiheessa tosi huonossa hapessa, joka melkein ylitti päkiäkivut. Oli tosi vaikeaa ottaa juoksuaskelia kävelyn jälkeen, mutta muutaman ähisevän askeleen jälkeen hetkeksi helpottui. Ja kyllä, joka ikinen kerta kun lähdin juoksemaan suusta saattoi kuulua "ai vittu, ai saatana, huh". Kilometrit ei tuntunut karttuvan yhtään vaikka miten yritin kävelypätkät kävellä reippaasti. 

Jossain 28k kohdalla tms. Vaikeaa oli. 

Kävelypätkät lisääntyi entisestään kun oli enää 4 kilometriä maaliin. Totesin etten pysty noita viimeisiä kilometrejä juoksemaan kokonaan vaikka tekisin mitä. Annoin itselleni siinä vaiheessa luvan, että täti on hyvä ja kävelee sitten vaan. Kunhan täti tekee sen reippaasti, niin se on ihan ok. Ensimmäinen assumarayritys vuonna 2017 HCM:llä päättyi 38 kilometrin kohdalle ja siitä taputin itseäni selkään, että sentään saan tämän maaliin. Vaikkakin kävellen, mutta ihasama. Vaikka oli miten noin pahasti asiat, niin siitä huolimatta kun oma kello näytti kilsoja olevan 41, niin jostain kaivoin ne viimeiset mehut ja päätin, että jumalauta. Tämä juostaan. Yksi kilometri ja hilut päälle. Yksi. Joka toki oli lopulta oman kellon mukaan 1,7 km, mutta hyvä etten tiennyt sitä tuossa vaiheessa. Sen jälkeen tämä paska loppuu. Meinasi kyllä usko loppua kun metrit kyllä kasvoi, mutta maalisuoraa ei näy missään. Aloin olemaan ihan tuskissani ja mietin, että mikä hitto sitä maalisuoraa ja maalikaarta vaivaa kun ei voi tulla näkyviin. Eikö järjestäjät tajua, että tämä tällainen on ihmisrääkkäystä eikä täti-ihminen kerrassaan kykene tällaiseen. Sitten kun se maalisuora vihdoin tuli näkyviin ja sai kaartaa sille kannustajien täyttämälle kujalle, niin lukitsin katseeni Finish kylttiin maalikaaren yläpuolella. Rekisteröin silti, että se oli aivan mahtavaa kun kannustajat huuteli juoksijoille ihan täpöillä ja hakkasi niitä maalisuoran pahveja ja taputti käsiään. Se oli upeaa vaikka näin ainoastaan maalikaaren ja mietin, että JUMALAUTA, miksei tuo voi tulla lähemmäs. Maalikaaren kun alitin, niin heti tietysti kello stoppiin ja samalla meni jalatkin stoppiin. Oli suuria vaikeuksia kävellä kun polvet sattui niin paljon, että pelkäsin niiden lähtevän alta. Ei onneksi lähtenyt vaan könysin eteenpäin pisteelle, josta sain mitalin kaulaan ja t-paidan käteen. Tai siis sellaisen hienon boksin, jossa se t-paita oli. 

Jostain reitin varrelta. Ei havaintoa kuvaajasta :)

Mikä on kun maalikaari ei tule lähemmäs

Kerrataanko vielä kenen idea tämä oli?

MIKSEI TÄÄ JO LOPU

Nyt jo hymyilyttää. Huomatkaa kädessä T-paita laatikko.

Hain kassin "varustesäilytyksestä" ja laitoin takin päälle, jonka jälkeen suunnattiin hakemaan kojusta jotain syötävää. Kahvia olin saanut jo matkalla varustesäilytykseen, joka maistuu taivaalliselta juoksun jälkeen <3 tai no, ainahan se, mutta erityisen taivaalliselta tuollaisen suorituksen jälkeen. Muutaman haukun sain syötyä hampparista (kojuissa oli melkein kaikki loppu ja oli pakko ottaa normi hamppari, jossa oli punaista lihaa, jota en ole syönyt moneen vuoteen), mutta en vaan saa heti kisan jälkeen koskaan syötyä kauheasti. Nälkä tulee vasta myöhemmin. 

Olin kyllä lukenut jostain etukäteen, että maalilta könyäminen takaisin Edinburghin keskustaan on itsessään taival, mutta jotenkin sitä ei sen enempää sitten ajatellut. Normi bussi 90 min ja naureskeltiin et aivan liian pitkä aika, ei tod oteta. Kävellään juna-asemalle ja otetaan sieltä juna Edinburghiin. Siitä sitten jatketaan ratikalla hotlalle. Jeba jeba. Kävely juna-asemalle oli ~3 km, joka ei ollut kovin miellyttävää maratonin raiskaamilla jaloilla. Täpötäysi juna ehti vieläpä lähteä just nokan alta ja jouduttiin odottamaan seuraavaa tunnin. Se on pitkä aika odottaa kun jalkoja pakottaa ja haluaisi vaan suihkuun. Tämä seuraava junakin tuli täpötäyteen eikä edes yritetty saada istumapaikkaa. Pääasia, että päästiin junaan sisään. Junamatka ei onneks ollut kovin pitkä ja oli ainoastaan lyhyt kävely juna-asemalta ratikkapysäkille. Ratikalla sitten se 20 min ja lyhyt kävely hotellille. Hotellilla kyllä tunsi olevansa voittaja kun selvisi tuosta "kotimatkasta" :) Suihku oli ihana ja vietinkin siellä jonkin tovin. Suihkun jälkeen pystyi jo ajattelemaan jopa ruokaakin ja onneksi hotellin raflasta sai pizzaa, joka toimitti sitten palauttavana ateriana kylmän kolan kera. 

Jälkeenpäin ajatellen tuo kävely heti maran jälkeen teki varmasti hyvää vaikka se ei siltä ihan siinä hetkessä tuntunut. Ja saman teki kun seuraava päivä oli matkustuspäivä ja sai köpötellä kartsalla ennen lentoa ja lentokentillä. Mutta silti annan pyyhkeitä tuon maalialueen sijainnista. Ehkä eivät voi tuon enempää vaikuttaa siihen, mutta joku ratkaisu kannattaisi keksiä. Esim lisää kuljetuksia tai vaikka joku puoli-ilmainen bussikuljetus. Olihan noita mahis varata (bussikuljetusta), mutta oli muistaakseni aika kallis ja siihenkin piti kävellä 1,5 km ylämäkeen. Eli jos pitäisi valita, niin laittaisin ennemmin sen finisher t-paita pakkaukseen (oli toki hieno ja vau) käytetyt rahat bussikuljetukseen tai vaihtaisin reitin toisinpäin, että maali olisi lähempänä keskustaa ja startti muualla. 

Oli kyllä rankka retki ja kyllä pitäisi multa disabloida kisailmosivustojen "ILMOITTAUDU" nappulat. En mä vaan näköjään millään muuten opi, että älä kliksuttele itteäs noihin kisoihin. Hauskaahan tässä on myös nimittäin se, että jo ennen tätä kisaa kävin kliksuttelemassa itteni ensi vuoden HCRD puolikkaalle <kuvittele tähän facepalm emoji> sellaisella aikatavoitteella, että itseäkin vähän nauratti. Mutta koska siihen on vuosi aikaa, niin sehän tuntuu tosi hyvälle idealle ja siltä, että kyllä mä sen hoidan. 

Ai niin ja koska teitä kuitenkin kiinnostaa (tai ainakin pitäisi kiinnostaa), niin tämän maran loppuaika oli niinkin kova kuin 5:28:47 eli ei ihan kärkikahinoissa :D