Trans Gran Canaria 7.3.2020 43,5k

Ei ikinä enää. Näin tuumasin sekä reissun aikana että sen jälkeen. Sittemmin olen korjannut lausuntoani, että en mene moisiin vuoripöljäilyihin ennen kuin olen päässyt vuorille treenaamaan edes jonkun verran. Vuoret on edelleen mulle ihan heart, mutta näillä sorkilla on syytä pysytellä pois ketterien gepardien tieltä tällaisissa kisoissa kunnes tuo homma sujuu hieman paremmin. 

PROLOGI

Enpäs muista milloin olen ensimmäisen kerran ollut tästä kisasta ihan että WAU, tuonne! Viime vuonna sitten annoin mielihalulleni vallan ja klikkailin tieni viivalle heti kun ilmot aukeni. Ja olin ihan että WAU, mä menen tuonne! Katselin youtube videoita (1, 2, 3, 4, 5) kisasta ja lueskelin blogipostauksia (Koukussa juoksuun, Polkuja pitkin), joita oli suomeksi kirjoitettuna todella vähän. Näistä kyllä kävi hienosti ilmi, että reitti on todella rankka ja siihen valmistauduin parhaani mukaan henkisesti (joka ei kyllä siltikään riittänyt vaan reitti näytti todellakin kyntensä ja sai melkein henkisen selkärannan katkeamaan). Odotin kisaa ihan hulluna ja sain ylipuhuttua oman firman tyypit, että tehdään hei retki Kanarialle ja ajoitetaan se maaliskuun alkuun. Eipä heissä kyllä paljon ollut ylipuhuttavaa, vaan aika pian jätkät oli messissä mun ideassa, että tehdään duuniretki Kanarialle ja käyn siinä vaan ihan vähän hölköttelemässä vuorilla la. Kaikki siis paremmin kuin hyvin ja mikä parasta, mun kontit kesti treenin. Koutsit puuhasteli mulle mahtiohjelman, jota jopa noudatin ihan hyvin. Sain äärimmäisen hyvän treenijakson alle ja juoksu maittoi. Tosin, elämässä tapahtuu kaikkea muuta joka hieman(?) häiritsi, mutta kuitenkin pitää olla tosi tyytyväinen edeltäviin treenijaksoihin. Sitten viikkoa ennen reissuun lähtöä iski semi-flunssa. Kurkkukipua, kuivaa yskää, ääni pois, vetämättömyyttä, huippukorkeat sykkeet peruslenkkivauhdilla, väsymystä. Kropan hieno tapa kertoa, että nyt on syytä levätä. Ja lepäsinkin. En käynyt kuin kävelylenkeillä ja otin iisisti. 

Torstaina 5.3 iltapäivällä koitti sitten viimein startti ja koitin olla lentokentällä/lentokoneessa kauheasti yskimättä etten aiheuta koronapaniikkia (jota minulla ei tosiaan ollut). Oltiin vuokrattu vallan upea lukaali meille koodauspajaksi (minä, Toimari + 4 senioridevaajaa) ja siellä kelpasi pe panikoida. Kävin pe hakemassa exposta kisamatskut ja aistimassa kisatunnelmaa. Täytyy sanoa, että expo oli suht pieni, mutta silti kovin riittävä ja kisamatskujen haku oli tehty kyllä helpoksi ja siellä oli tosi hyvä tunnelma. Ei kiirettä, mutta silti missään ei kestänyt ja oli tosi jees. Hienosti hoidettu homma kerrassaan. Sain nopeasti matskuni (sisälsi rannekkeen, teknisen t-paidan, narukassin ja jonkun lämpö"tyynyn", joka näytti ihan silikonitissiltä :)), jonka jälkeen oli pakko ottaa kuva TGC kyltin kanssa. Menin illalla vielä kokeilemaan kevyellä lenkillä, että miltäs juoksu tuntuu ja huudahdin ilosta kun totesin, että syke oli ainoastaan hieman yli perustason, joten pääsen viivalle. Parasta. Hengailin jätkien kanssa jonkun aikaa ehtoolla ja laitoin aina välillä juoksuseppälät valmiiksi aamua varten. Alkoi jo jännittää aika tavalla ja pelkäsin etten saa unta ollenkaan jännitykseltäni. 

Kuva: Toimari

Kisamatskun haku sujui mallikkaasti

Expon edusta

Iltalenkiltä

GAME ON

Aamulla oli herätys kl 7, mutta nousin ylös jo 6:45 kun ei vaan enää unta riittänyt. Heräilin useasti yöllä, mutta onneksi sentään kuutisen tuntia tuli yhteensä unta. Koitin syödä jotain, mutta eihän siitä mitään tullut. Toimari ja yksi senioridevaajista lähtivät heittämään mua El Garanoniin, joka oli tosi hyvä juttu eikä mun tarvinnut hypätä kisabussiin. Aloin jo olemaan ihan jännityksestä jäykkänä eikä paljon puhe kulkenut matkalla. Löydettiin tosi hyvin perille ja oltiin siellä todella hyvää aikaan. Hetki aikaa ennen lähtöä, mutta ei liikaa. Törmäsin kahteen suomalaiseen naiseen vessajonossa. Kerroin heillekin, että olen ihan kauhuissani, mutta he tuntuivat todella lunkeilta, jota taisin ääneen heille hämmästelläkin. Vessakäynnin jälkeen olikin sitten jo aika siirtyä karsinaan eli annoin hupparin Toimarille, laitoin liivin selkään ja laahustin uhrilampaan tavoin karsinaan kun olin heittänyt Toimarille + senioridevaaja 4:lle hyvästit. Ihan hyvä meininki siinä karsinassa oli kun jengi jutteli keskenään ja osa jopa lauloi. Kuuluttaja nostatti henkeä (ilmeisesti), mutta hyvin vaikea sanoa mitä tyyppi siellä höpötteli kun en ymmärtänyt mitään. Sen sentään ymmärsin kun alettiin laskemaan kymppiä alaspäin, että kohta lähdetään. 

El Garanon

Lähtökarsina

Lähtökarsina seen from the other side. Kuva: Toimari

Ja niin siinä taas vaan kävi, että heti kun sain painaa kellon käyntiin, jännitys hävisi. Siis se starttijännitys. Tiesin, että reitillä on yksi sellainen jyrkkä, pitkä ja tekninen alamäki, että jos en siihen kuole, niin en sitten mihinkään ja se kyllä kauhistutti kovastikin, mutta se perus "mä haluan pois täältä, miksi olen täällä" -jännitys meni ohi. Juostiin jotenkin hassusti sitä leirintäaluetta ympäri ennen kuin päästiin ns baanalle. En ihan kartalla ollut millaista maastoa olisi alkuun luvassa, mutta ajattelin, että se nähdään kyllä. Aika hitaasti starttasin ja jättäydyin tarkoituksella vähän hännille, koska en ajatellut vetää itseäni heti alusta piippuun. Jengiä meni ohi ovista ja ikkunoista, mutta en antanut sen häiritä. Ja niin siinä kävi, että jotain parin kilsan jälkeen jono pysähtyi kun lähdettiin kyntämään ylöspäin. Lunkisti siis sai mennä eikä sykekään päässyt karkaamaan, koska oli jopa mulle todella hidasta kyytiä. Nautiskelin vaan menosta ja hymyilin, että onhan tää nyt aika siistiä. Hienon karua maisemaa ja olin ihan että WAU, mä oon täällä! Koitin pitää mielessä koko ajan, että juokse kaikki kohdat jotka vaan vähänkään mahdollisia, koska juoksu saattaa hiipua mitä pidemmälle mennään. Oli hienoa kivikkoista polkua ja maisemat todellakin kohdillaan. Niin karua ja erilaista mitä meillä kotisuomessa. 

Täällä sitä vaan mennään ihan WAUna

Reittimerkinnät oli priimaa

Olin lukenut jyrkästä pitkästä kivikkoisesta alamäestä ja kun se tuli vastaan siinä aika pian, niin koitin vaan nautiskella olostani ilman että saan eturessut ihan jumiin. Otin videota ja kuvia iso hymy huulilla, että WAU, mä oon täällä! Jossain tämän ja ensimmäisen huollon (Hierbahuerto-15k-1223m) välissä katselin kauhuissani kun ohi meni nainen jolla oli pitkähihainen musta paita päällä. Itsellä oli jo kuuma vaikka olin aikoja sitten ottanut irtohihat pois. En sitä sitten sen ihmeempiä ajatellut paitsi siinä kohtaa kun kyseinen nainen tuli uudestaan ohi pysähdyttyään hetkeksi puskassa tms ja tuumasi sieltä takaa, että olenko suomalainen ja että hän tunnistaa tuon paidan (FMR:n t-paita). Sanoin että jo vain, finska olen ja hän esitteli itsensä Milkaksi. Höpistiin siinä hetki ja kauhistelin tuota pitkähihaista paitaa, mutta siihen syynä ilmeisesti palaneet käsivarret. Kova mimmi kyllä kun siinä helteessä tuollaisella paidalla meni. Sanoin siinä hetken höpistyämme, että mä kyllä himmaan koska pitää selvitä loppuun asti ja Milka jatkoi matkaa. Ennen huoltoa piti kivuta reitin ehdottomasti jyrkin mäki ylös ja oli se brutaali. Vedin sen kiukulla vaan ylös ja läpyt jonkun toimitsijan kanssa ennen kuin kaivoin lötkön liivistä ja menin tutustumaan huoltopöydän antimiin. Otin lötköön vettä ja söin vaan yhden appelsiinilohkon, jonka jälkeen jatkoin matkaa. Turha jäädä huoltopisteille hengailemaan kun olisi vähän muuta tekemistä :) Tiesin, että tällä välillä sitten tulisi olemaan se kauhistuttava alamäki, joten en kauheasti muista reitistä mitään muuta kun jännitin milloin SE tulee. Onneksi otin edes muutamia kuvia, niin ihan kivoilta näyttää polut ja maisemat ennen SITÄ. Kertoo paljon mielentilasta, mutta joskus siinä kahdenkympin jälkeen mulla alkoi soida "Jänis istui maassa" päässä ja sitä hyräilin yksinäisillä poluilla. 

Oli siellä juostavaakin pätkää

Ja sitten. SE tuli vastaan. Olin siis lukenut, että se alamäki on tekninen, louhikkoinen, jyrkkä, irtokivinen ja kauhistuttava, mutta kyllä SE pitää itse kokea ennen kuin todella sen ymmärtää. Reittimerkinnät olivat kyllä priimaa, että siinä mielessä ei ollut hätää etteikö "polkua" olisi löytänyt, mutta oli kyllä iso hätä sen suhteen miten jalat löytää paikkansa ilman kaatumista. Tästä kohdasta otin yhden videon kun eräs nainen juoksi sitä mäkeä alas. Nyt kun videota katsoo, niin eipä se näytä kovin haastavalta, mutta voin kertoa, että haastava oli. Tälle hirvelle nyt ainakin ja voisin väittää, että usealle muullekin. Mutta tällä pätkällä oli kyllä ihan kaikkea. Ja kaikki siis alamäkeen. Välillä vähän loivempaa, mutta jyrkkää silti näin Varsinais-Suomesta tulleelle. Maisemat olisivat olleet todella upeita, mutta enhän mä niitä nyt pystynyt katsomaan kun piti pitää tarkasti fokus. Hitaasti ja kömpelösti edistyi matka. Pieni kiva yksityiskohta oli sellainen, että välillä oli kapeita teknisiä irtokivisiä kohtia, joissa olisi ollut kiva ottaa tukea jostain, mutta "polkua" reunusti kaktukset, joten ota niistä sitten tukea. Annoin tietä ihan jokaiselle kun kuulin, että takaa tulee. En voi sietää sitä, kun tullaan ihan taakse hönkimään, varsinkaan tällaisessa kohdassa kun muutenkin jännittää, joten menin suosiolla sivuun. Ihanasti kyllä jengi mulle hymyili ja tsemppasi eteenpäin vaikka näytin ihan varmasti naurettavalta. Se oli ihana tunne nähdä tie. Olin ihan, että no nyt. Vihdoin se loppui. Noh, ilo olikin ennen aikainen, koska se tie loppui ja taas oli jyrkänne vastassa. Siinä reunalla vieläpä varoituskyltti, jossa kerrottiin, että kantsii olla varovainen, nyt olis vuorossa tekninen pätkä. Siinä kohdassa kyllä jätti pumppu pari lyöntiä väliin ja taisin ääneenkin sanoa, että mitä vittua, koska se edeltävä pätkä oli jo ihan sairas, joten millainen tämä nyt sitten mukamas on. No, onneksi itselleni tämä pätkä näyttäytyi samanlaisena kuin aiempi, joten matka jatkui ilman tuosta suurenevaa paniikkia. Mun edellä meni mies, jolla oli proteesijalka ja olin ihan, että vihdoin joku kenen peesissä varmaan pysyn. Nooooh, en todellakaan pysynyt, koska vaikka hän välillä haparoi, niin ne pätkät kun ei haparoinut meni sellaista kyytiä alas, etten todellakaan kyennyt vastaamaan siihen huutoon. Taapersin alas todella hitaasti ja otin vaan varman päälle ettei lipsahda jalka. Jollain tädillä oli tainnut nilkka muljahtaa kun naisellisesti "aiaiaitteli" (kovaan ääneen tosin) samalla kun koitti laittaa jalkaa maahan. Hänellä oli siinä kaveri apuna ja olivat sitten parkkeeranneet sellaiseen paikkaan ettei siitä päässyt ohi sitten millään helvetillä. Huomasin, että takaa tulee lujaa pitkänmatkalainen ja sanoin tädeille, et siirtykääs pois tieltä, että kundi pääsee reippaasti ohi, mutta ei, nämä mammat omisti polun ja jäivät niille sijoilleen. Uskomatonta toimintaa. Siinä oli kundilla tekemistä, mutta ohi pääsi. Sanoin sitten mammoille sen jälkeen, et nyt siirrytte siitä muualle, että mä pääsen ohi. Ja kyllä ne siitä sitten siirtyi. Jatkoin taaperrusta ja koitin pitää fokuksen. Vihdoin ja viimein loputtomalta tuntunut pätkä sitten loppui (oiskohan ollu jotain 2-3k pätkä tuo, mutta tuntui paaaaaljon pidemmältä) ja pääsin asfaltille. Oli se hienoa kerrassaan. Harvemmin on niin onnellinen kun näkee tien, mutta siinä kohdassa tuli melkein onnen kyynel silmään. Ei sillä, että olisin heti pystynyt pistämään juoksuksi, koska piti hetken totuttaa jalat taas tasaiselle :) 

Ayagaures huolto

Tuuppasin Toimarille messua, että nyt on pahin ohi ja 25k takana, jotta vielä hetki menee. Olin onnellinen ja ajattelin, että nyt voi sitten toivottavasti laittaa vähän höökää peliin. Hölkkäilin huoltoon (Ayagaures-25,3k-304m), joka onneksi tuli aika pian vuorelta laskeutumisen jälkeen vastaan. Samaan malliin menin kuin ekankin eli lötköön urkkaa, appelsiinilohko naamariin ja menoks, ni pääsee joskus poiskin reitiltä. Ja siitä sitten alkoikin kunnon vaikeudet. Alkoi henkinen kantti pätkimään ja kirosin itseni alimpaan helvettiin kun pitääkin omata järjetön luotto omaan tekemiseen. Nämä henkiset taistot on itselleni pahimpia kun jos se henkinen selkäranka katkeaa, niin hommasta ei tule mitään. Yritin pitää hyvän fiiliksen yllä, mutta vaikeaa se oli kun en pystynyt juoksemaan. Välillä reitin takia (ei tällä kunnolla juosta yhtäjaksoiseen ylämäkeen, olkoonkin loivahkoa hyvää hiekkatietä eikä tällä kömpelyydellä juosta niitä kivikkoisia kohtia eikä todellakaan loiviakaan teknisiä alamäkiä), välillä jalkojen kipujen takia (yksi iso vesikello, joka kauniisti puhkesi kivikkoisella pätkällä ja sesamluiden kiputila joka välillä yltyi ihan kunnon kivuksi). Kaikki pätkät yritin juosta mitä vähänkin, mutta vähissä olivat. Ja se alkoi sitten ihan tosissaan vituttamaan. Siis niin paljon, että jopa haistatin reitille yhdessä kohtaa vitut. Sanoin siis ääneen, että haistappa kuule TGC vittu. Sitten tajusin mitä olin tehnyt ja naurahdin itselleni, että no niin, aletaan olemaan iskussa. Jengiä meni ohi ovista ja ikkunoista. Useimmat yritti tsempata (vamo vamo) ja jaksoinkin aika pitkään jopa näyttää peukkua niille, että kyllä tää tästä edistyy. Sitten jossain vaiheessa kun kilsat ei vaan karttunut ja silti oli vielä 7k maaliin henkinen kamelinselkä katkesi. Olisi ollut jopa vesipiste (toimitsijat roudanneet vesikanisterin keskelle polkua :)) siinä kohtaa, mutta vitutti niin rankasti, että kävelin kiukulla vaan ohi. Näytin jopa yhdelle vamo vamo miehelle aikuismaisesti salaa keskisormea kun oli JUOSSUT ohi jossain kivikkokohdassa :) Sitten kun matkaa oli 5k enää jäljellä totesin, et nyt pitää ottaa itseä niskasta kiinni ja suorittaa urakka maaliin. En pysähtynyt viimeiseen huoltoon (H10 Hotels Parque Sur-39,3k-28m) Harmitti ihan todella paljon kun homma meni ihan kiukutteluksi, koska onhan vuoret nyt herran jestas parasta ikinä ja olisin halunnut rakastaa tuon kisareitin ihan ryttyyn. Mutta se reitti todella näytti, että rakkauden eteen pitää tehdä enemmän töitä. 

Todella raskaat 10 kilsaa

Tätä sitten riitti kuin Pirunkurussa konsanaan 

Enää muutamia kilsoja ja sitten tämä on ohi...

Vielä loppuun olivat keksineet sellaisia ihanuuksia kuten joenuoma, jota oli vaikea juosta vaikka näennäisesti tasainen olikin. Välillä noustiin uomasta RAPPUSIA pitkin ylös kävelytielle juoksemaan ja sitten taas hetken päästä laskeuduttiin RAPPUSIA pitkin alas takaisin uomaan. Mutta tässä vaiheessa yritin jo ihan tosissani pitää juoksua yllä kun tajusin, että enää ei ole oikeasti kuin muutama hassu kilsa ja sitten tämä loppuu. 2k kun oli matkaa jäljellä, niin saatiin pysytellä kävelytiellä ja tässä kohtaa päätin, että yhden yhtä kävelyaskelta en enää ota. Paitsi jouduin syömään sanani 500m ennen maalia, koska hullut olivat tehneet reitin rantahiekkaan. Otin siis muutaman kävelyaskeleen, mutta totesin, että ihan yhtä vaikeaa on kävellä se 200m pätkä kuin juosta, joten juoksin. En pystynyt edes nauttimaan yleisön kannustuksesta, joka oli varmasti aivan huimaa kun näin vaan maalikaaren. Ensimmäinen ajatus oli, että luojan kiitos se loppui. Sain mitalin kaulaan, Altran buffihuivin kouraan ja ohjattiin eteenpäin, josta sain hienon finisher liivin. Menin siitä sitten aivotonna hörppimään vettä ja koitin samalla katsoa missä Toimari on, joka ystävällisesti tuli mua hakemaan. Bongasin sitten lopulta hänet ja vaapuin hänen luo. En muista sanoneeni mitään järkevää, taisin vaan hokea miten kovin raskas toi oli ja ehkä saatoin mainita kolme kuuluista sanaa "ei ikinä enää" :) Mentiin ottamaan pari fotoa kun halusin maalikaaresta ja itsestäni posekuvan, mutta sitten vaan liikkeelle ettei jalat jämähdä. 

Huh, nyt se on ohi. Kuva: Toimari

JÄLKIPELI

Jalat olivat aivan muusia lauantaina ja kävelin huonommin kuin YPH 55k tai Nuuksion maran jälkeen. Vesikello vasemmassa kantapäässä oli mahtava (unohdin laittaa siihen rakkolaastarin etukäteen) ja osittain puhjennut itsekseen. Jalat ja kädet olivat palaneet (jep, joku fiksumpi olisi laittanut aurinkorasvaa kun meinaa monta tuntia viettää suorassa auringonpaisteessa vuorilla), mutta onneksi kasvot säilyi lippiksen takia. Olin jotenkin kuvitellut, että tuolla olisi tyyliin +20 tai vähän yli ja tuli kyllä oikeasti vähän puun takaa, että lämpötila kipusi +27 ja ylikin. Silti vaikka oli kuuma ja mä inhoan hellettä, niin jotenkin se tuntui olevan mun ongelmista vähäisin :) Vasen kämmen pikkurillin syrjästä kramppasi ihan huolella kun oltiin dinnerillä ja sitten vielä myöhemmin illalla. Onneksi sentään se mun semi-flunssa ei kauheasti aktivoitunut uudelleen kisan jälkeen, vaan pysyi samanlaisena (lähinnä yskää) koko loppureissun. Sunnuntaina ehtoolla menin muiden mukana lyhyelle kävelylle, mutta onnistuin runnomaan tuon kantapään vesikellon jotenkin siihen kuntoon, että se tulehtui. En meinannut yöllä saada unta sen kivun takia ja raiskasin sen vesikellon kynsisaksien kanssa ihan tuusan nuuskaksi. Josta seurasi se, että tulehtui vielä enemmän. To illalla sitten vielä kotona nyhdin sitä taas (jep, miten tyhmä ihminen voi olla) ja pe se oli taas tulehtunut. Eli vähän pidempi tauko tulee juoksuun tuon raiskatun vesikellon takia. Mutta se on omaa tyhmyyttä se. Muuten jalat olivat ihan ookoo jo maanantaina ja tiistaina ihan briljantit. 

Ihan kiva aktiivisuuspäivä

Juoksijan rusketus

Jaloille vähän hoitoa

Jälkikäteen mietin tuota kisaa paljonkin ja huomasin, etten syönyt kisan aikana kuin vähän vajaan Good'n'Go smoothien, Chimpanzee energiakarkkeja sellaiset 5 kpl, salmiakkia muutaman palan, 2 appelsiinilohkoa. 3 x 0,5 l energiajuomaa, 1,5 l vettä. Suolatabletteja otin 2 kpl matkan aikana. Eli aika vähän, mutta energiavajetta en tuntenut siitä huolimatta, joka oli jälkeenpäin ajateltuna vähän outoa. Varsinkin kun mulla meni lopun kiukutteluun aika paljon energiaa :D  Lyötiin Samin kanssa myös vetoa kylmästä oluesta/kolasta maaliin eli se joka on ensin maalissa, tuo toiselle kylmän juotavan maaliin. Hävisin vedon ja vaikka en odottanut maalissa, niin se kylmä olut toimitetaan jälkitoimituksena :)

Kyllä oli siis kisa. Kerrassaan. Monia tunteita herättävä. Pakko päästä vuorille patikoimaan ja myös juoksemaan, että saa treenattua. Muuten mulla ei ole mitään asiaa yhteenkään vuorijuoksuun ellen ota tota haltuun paremmin. Tämän vuoden TGC slogan oli "Trail is female - women lead the trail". Täytyypi sanoa, että onneksi tämä trail ei ole Mira, koska muuten trail olisi aika pirun paska :D 

Kiitos ihan kaikille ketkä olette jaksanut kuunnella mun "ah vuoret, ah TGC" huokailuja ja myös jälki "ah vuoret, öh TGC" hönkäilyä. Erityiskiitokset tietysti lähimmille, juoksuposselle, koutseille ja ennen kaikkea Toimarille! Te olette kaikki ihan best!

Oma tulos: 8:32:36 - 43,54k - ascent 690m - descent 2295