Mallorca 4.-8.2.2019

Tiedättehän NE tarjoukset? Joo, just ne. Ne liian houkuttelevat lentotarjoukset. Ne joihin se klikkisormi hakeutuu väkisinkin vaikka miten yrittää sitä klikkisormea torua ja kieltää. Tällainen kävi joulukuun lopussa kun Mallorcalle pärähti Norwegianin 75€ meno-paluulennot. Ne oli pakko kotiuttaa heti sen jälkeen kun olin ensin hiukan käynyt ystävä Googlen juttusilla aiheena "onko Mallorcalla millaisia vuoria". Ja olihan siellä. Törmäsin Teemu Oksasen blogiin, jossa oli hyvä postaus Alcudian seikkailusta ja muuten tsekkasin reittejä Movescountista. Tarkoitus oli valmistautua huolella tähän newbie vuorenvalloitukseen, mutta niin se vaan meni jälleen kerran, että isosti fiiliksellä mentiin. Ei oltu hotellejakaan buukattu etukäteen kuin sen ensimmäisen yön ja sekin vain myöhäisen lennon takia. Tuumattiin, että hyvä tästä tulee ja tulihan siitä.

Ensimmäinen yö tosiaan vietettiin ihan lentokentän kupeessa, mutta lähdettiin siitä sitten aamupäivällä ajelemaan kohti Serra de Tramuntanaa eli pohjoisrannikon vuoristoa. Buukattiin aamupalan jälkeen hotelli Port de Sollerista kun katsottiin, että se on sopivan matkan päässä päivän epistolasta ja vaikuttaa tosi somalta. Ajeltiin siis Port de Solleriin, mutta lähdettiin siitä aika pian jo Miran matkojen ensimmäiselle etapille. Eli tietenkin Puig Majorille. Mallorcan korkeimmalle vuorelle. Täytyy sanoa, että MA-10 tie jonka varrelta se reitti lähti oli kyllä upea. Serpentiinitie joka kulkee vuoriston ja meren välissä. Jo sitä hämmästellessä oli ihan monttu auki, että VAU. En ihan kartalla ollut mistä se mun kellossa oleva reitti lähtee, mutta sekavan setin jälkeen ihme ja kumma me todellakin löydettiin "parkkipaikka" ja polun alku. Victory number 1. Lähdettiin painamaan polkua eteenpäin, mutta pienoisia ongelmia kyllä oli sen kanssa, koska se pirun polku tuppasi häviämään. Myöhemmin selvisi, että se ihan oikea polku lähtee 50m edempää tietä. Mutta Suunnon avulla löydettiin sitten vihdoin se oikea polku, jota lähdettiin tamppaamaan. Meitä vastaan tuli kolmen miehen seurue kera koiran ja katsottuaan meidän sortseja sanoivat, että ootteko ylös asti menossa. Kuultuaan, että kyllä vain, tuumasivat, että siellä on kyllä sitten tooooosi kylmä. Kiitettiin huolenpidosta, mutta sanottiin samaan hengenvetoon, että me tullaan Suomesta, ei voi olla kylmempää kuin siellä. Alkoivat nauramaan ja sanoivat meidän pärjäävän hienosti. Kun päästiin kohtaan jossa sekä oikealla että vasemmalla oli vuorenrinne eikä keskellä näkynyt polkua meidän piti tehdä päätös ja lähdettiin painamaan toista rinnettä ylös. Se oli juuri sitä mitä olin toivonut ettei tarvitse paljon tehdä. Sitä nelivedolla vuoren rinnettä ylös. Ei muuten, mutta mitä jos se tarkoittaa sitä, että sieltä pitää tulla myös alas samaa reittiä. Se hirvitti. Välillä aina pysähdyttiin ja koitettiin katsoa ympärillemme josko se polku löytyisi samalla kun yritettiin selvitä irtokivistä, jotka ikävästi antoi periksi jalan alla. Oli myös piikkikasveja. Mutta onneksi oli myös sellaisia puskia, joista sai kivasti kiinni ja sai niiden avulla vedettyä itseään ylöspäin. Ihme ja kumma, jostain me yhtäkkiä bongattiin, että juma, virallinen polku menee tuolla. Ou jee. Victory number 2. Sinne siis. Ja sitä pitkin päästiinkin huomattavasti mukavammin ylös. Kun tultiin ylös, niin huomattiin, että siellä on piikkilanka-aita (jossa iso aukko) ja joku kyltti jossa sanottiin Danger / Big game. Oltiin ihan että siis wtf, mikä juttu, mutta käytiin kurkkaamassa varovasti. Sieltä löytyi näkymä tekojärvelle, mutta ei menty pidemmälle eikä jatkettu kellon reittiä kohti Puig Majoria. Päätettiin lähteä virallista polkua pitkin takaisin alas. Kellokin kun alkoi olemaan jo aika paljon eikä juuri hotsittanut jäädä vuorille pimeän tultua. Koettiin ahaa elämyksiä siinä kohtaa missä lähdettiin painamaan off-trailia ylöspäin, että just joo, polku oli aika hyvin piilossa. Pysyttiin kauniisti polulla autolle asti ja oltiin ihan että me rokataan. Hieno retki oli ja on se vaan upeaa olla tuollaisessa paikassa. Tuli varmaan selväksi myös se ettei todellakaan ollut merkattu reittiä nähnytkään tämä paikka. Ja luin jälkeenpäin, että tuo Puig Major on "varattu sotilaskäyttöön". Jep jep. Tähän kohtaan sopii itselle suunnattu facepalm. Olisihan tuonkin voinut etukäteen googlettaa, mutta eipä siinä. Hyvin onnistui retki siitä huolimatta.

Näkymä hotellin parvekkeelta

Port de Soller

Tuosta oikealta lähti polku

Polku tai ei, siinä vasta kysymys

Big game? Eli iso peli. Mitä siellä pelataan? Isosti.

Tekojärvi

Puig Major

Tätä sälää oli sitten ihan huolella

Upeat maisemat <3

Keskiviikkona siirryttiin Alcudiaan, josta olin bongannut jonkun oikein merkatun reitin vuorille ja myös hiekkatiepohjaisen reitin ihan palauttavalle juoksulle. Näiden piti olla toisinpäin, mutta koska meitä kiinnosti käydä Cap de Formentor niemennokassa tsekkaamassa serpentiinitien päässä sijaitseva majakka, päätettiin että mennään tämän majakkaretken jälkeen palauttavalle juoksulle ja otetaan vuoret ohjelmaan torstaina. Ja kyllä kannatti mennä majakkaretkelle. Oli tosi upea serpentiinitie ja upeat oli maisemat majakalta, jossa tottakai piti sumpit hörpätä.

Majakka

Serpentiinitie <3

Majakkaretken jälkeen nakattiin vaan kamat hotellille ja lähdettiin hölkälle. Mulla oli suuret odotukset ladattuna tähän hölkkään ja niin. Kyllä sen kaikki tietää mitä yleensä tapahtuu täyteen ladatun täpinän kanssa. Eihän siitä mitään tule. Jo parin kilsan jälkeen tunsin sen saatanan. Ei ollut siis kipua, mutta juuri tuo tuntemus joka polven ulkosyrjässä hirnuu. Tuumasin vaan, että okei, katsellaan. Neljän kilsan kohdalla oli pakko heittää kävelyksi ja siitä alkaen vetelin sellaista 6min juoksua 2min kävelyä. Aika pian alkoi mulla olemaan huumori kortilla kunnes tunsin, että kohta iskee keltaista korttia. Sanoin siinä vaiheessa frendille, että mene sä vaan, nähdään hotellilla. Ei ihan siitä vielä suostunut jättämään mua, mutta varmaan huomasi mun vaipuneen sellaiseen tiettyyn tilaan jonne ei muut pääse ja jonka vain saman kokeneet ymmärtää, että jatkoi jossain kohtaa hölkkäänsä kun mä heitin kävelyksi. Tämä kyseinen vitutuksen tila on ihan erityinen. Siinä yhdistyy niin moni asia. Pidin sitkeästi kiinni juoksupätkistä, koska kävelypätkillä V-itku meinasi pukata ja olin isosti lopettamassa koko juoksua, koska ei siitä tunnu mitään tulevan. Sitten kun vihdoin se reitti oli taisteltu, niin pistin kellon pois päältä ja vetelin kiukuttelukävelyä hotellille. Ei paljon holaa heitelty vastaantulijoiden kanssa. Ja sitten kun pääsin huoneeseen, niin iso itkuhan sieltä pääsi. Jälkeenpäin naureskelin itselleni, että byhyy, polvessa oli tuntemus ja yks parkuu sitä. Huoh. Juoksu on tosi iisi harrastus, ei mene ollenkaan tunteisiin. Eikun miten se meni.

Torstai. Uusi päivä. Vuoripäivä. Polven perseilyn jälkeen päätettiin, että torstaina vaan haikataan vaikka polut olisi millaisia. Tällä kertaa yllätin frendin kertomalla tarkan lähtöpaikan, joka oli Ermita de la Victoria. Sinne oli sen verran matkaa hotellilta, että autolla mentiin. Tokihan piti kuitenkin siellä lähempänä säätää ja jäätiinkin Campament de la Victoriaan, josta lähdettiin puskemaan. Eli kyseessä oli punainen reitti. Check. Sinne siis. Aika pian tuli vastaan joku pieni puisto, jossa olikin yhtäkkiä ainoastaan musta merkintä. Hämäännyttin siitä sen verran, että hetken pyörittiin ja hämmästeltiin, että mihis ne punaiset merkit nyt katosivat. Noh, jonkun aikaa pidettiin siis seuraa vuohille, mutta päätettiin että lähdetään sinne mustien merkkien osoittamaan suuntaan. Ja se oli kuin olikin oikea reitti. Siitä aika pian tuli ihan kivasti verttiä ja välillä polku oli jopa tosi teknistä. Yks tykkää. Jonkun aikaa siinä meni kunnes tultiin alkuperäisen suunnitelman paikkaan, josta jatkettiin vaan matkaa pysähtymättä. Meni aika pitkäänkin hiekkatietä kunnes muuttui kivikkoiseksi poluksi. Ja välillä joutui ottamaan nelivetoa. Joo tiedän, mentiin vähän ohi taas polun. Mutta ei paljon. Olin jo aiemmin lukenut ja katsonut youtube videoita polun kohdasta joka menee vuorenrinnettä pitkin. Ilman kaiteita, ilman mitään. Iso pudotus vaan jos sattuu vähän kompuroimaan eikä sen jälkeen tarvitse enää murehtia yhtään mistään. Tätä kohtaa pelkäsin, koska korkeanpaikan kammo on aikamoinen. Vihdoin se sieltä tuli ja jouduin kyllä ottamaan vähän happea ennen kuin lähdin pikku hiljaa tepastelemaan sitä. Se oli kyllä tosi kuumottava ja välillä tuntui, että päässä heitti ja polku alkoi silmissä tekemään vekkulitalokuvioita. Menin sen kohdan kuin transsissa, mutta onneksi se ei ollut kovin pitkä pätkä. Otettiin sen jälkeen eväs/juomatauko ja jouduin hetkeksi istahtamaan, että saisin jännityksestä vetelät jalat taas toimimaan. Ei kovin pitkään siinä kuitenkaan hengailtu kun todettiin, että matkaa on vielä, joten tassua toisen eteen. Ei kiivetty ihan sinne Talaia d'Alcudian huipuille, vaan jatkettiin kohti ympyräreittiä. No niin. Ja siellä sitten meiltä katosi polku isomminkin. Puf ja viuh. Taas tajuttiin vasta jonkun matkaa rämmittyä kivikossa/puskien keskellä, että voi nyt perkele. Eihän tää nyt millään voi olla virallinen polku. Koitin tsekkailla google mapsista ja screenshoteista (reitistä), että mihis hittoon sitä pitäis ylipäätään tähdätä, mutta eihän siitä nyt kovin hyvää tullut. Joku saksalainen pariskunta eksyi samoille hoodeille ja onneksi siellä oli parempi suunnistaja, joka sitten meidätkin opasti oikealle polulle. Ou jee. Hämmästelivät kyllä aika isosti meidän touhua, koska enhän mä edes oikein tiennyt mihin me ollaan edes tähtäämässä. Tai että mikä se paikka on, jonka olin ottanut etapiksi. Onneksi olivat samaan paikkaan menossa. Tämä paikka oli Refugi des Coll Baix, joka on siis jonkin sortin leirintäalue tai vastaava. Meidän piti käydä katsomassa hieno ranta Platja des Coll Baix, mutta todettiin, että meidän pitää jatkaa matkaa ettei jäädä hämärän tultua vuorille kikkailemaan. Tällä eksymisen track recordilla sen mahdollisuus oli suuri. Oli kyllä suurimmaksi osaksi tosi juostavan näköistä polkua ja jopa tietä pitkin päästiin menemään jonkun matkaakin. Pieniä nousuja oli, mutta enää ei menty varsinaisesti vuorille. Matka meni joutuisasti ja kummallakin oli mieliala korkealla. Sieltä se meidän määränpääkin pikku hiljaa tuli vastaan ja saatiin hieno vuoriseikkailu päätökseen. 4h siinä meni ja matkaa kertyi huimat 12k.