Oi ihmiset miten mä rakastan polkuja. Polkujuoksu on niin heart. Se on raskasta. Se on mutaista. Se on vetistä. Se on väsyttävää. Se on yllättävää. Se on kaikkea tätä ja samalla parasta ikinä. Ehkä juuri siksi, koska se on raskasta, mutaista, vetistä, väsyttävää ja yllättävää. Se on kaikkea tätä ja paljon enemmän.
Olen viimeksi käynyt viime keväänä polkuilemassa pimeällä, joten katsoin parhaimmaksi käydä yhden keikan vetämässä himapoluilla ennen perjantain koitosta, joka hölkätään "vähän" rankemmissa maastoissa. Koko päivän oli silloin(kin) satanut vettä ja edelleen satoi kun pimeässä metsässä hölköttelin. Otin välillä spurtteja, jotta saan tutuilla poluilla tuntumaa vähän reippaammasta juoksusta. Hyvältä tuntui ja naureskelin ääneen kun osuin johonkin syvään vesilammikkoon. Lapsenomainen into vaan kajahti metsässä. Lits läts.
 |
| Himapolut by night |
 |
| Märkää oli tiistainakin |
Lähdin Salosta köröttelemään kohti Luukkia puoli viiden jälkeen enkä oikeastaan ehtinyt edes jännittämään ennen kuin vasta ajaessa, että mihin olen taas itseni ilmoittanut. Ettäkö Nuuksioon sitä pitää mennä eksyttämään itsensä pimeään metsään. Onneksi tunnen itseni sen verran hyvin, niin otin juoksuliivin mukaan. Koska pilli. Koska avaruuslakana. Koska eksymisvaara. Pelipaikalla olin hyvissä ajoin ja rauhassa valmistauduin kisaan. Pääasiassa höpisten jännitystä pois. Otettiin kimppaselfie juoksupossen Ässän kanssa, joka ilmoittautui tuonne kaveriksi vaikkei siis todellakaan ollut tarkoituskaan juosta yhdessä. Sen verran nopeampi metsäkauris on kyseessä, että en olisi pysynyt peesissä vaikka olisin tehnyt mitä.
Mietin kyllä lähtöviivalla, että ei herran tähden. Tästä ei hyvää seuraa, mutta onneksi nämä mietteet lopetti lähtölaukaus. Lähdettiin hyvällä meiningillä painamaan pellon läpi matkaan. Yritin pitää menohalut vakan alla, mutta vaikeaa oli. Suuri hymy nousi kasvoille kun kaarrettiin metsään. Eikä se siitä kovin montaa kertaa hyytynyt vaikka aika tapahtumarikas juoksu olikin. Aika pian kävi selväksi, että on Nuuksion tapaan raskas reitti ja tällä(kin) kertaa hyvin vetinen. Otsalampun varassa noita kohtia ei välttämättä kylläkään nähnyt kovinkaan hyvin, joten oli sitten vaan jotenkin selvittävä isommistakin lätäköistä jos niitä vastaan tuli. Polut oli ihanan vaihtelevia eli oli kaikille jotain. Ihan parasta. Reitti oli myös todella hyvin merkattu vaikka kyllä sitä välillä yksi jos toinenkin pisteli mutkat suoraksi ja jäätiin porukalla ihmettelemään missä ne heijastimet näkyy. Ja se fiilis on sanoinkuvaamaton kun etsit heijastimia ja huomaat, että se heijastinjono meneekin aika ylös. Kalliota pitkin. Sai siis välillä käyttää käsiä myös jalkojen lisäksi kun nelivedolla paineli ylöspäin menemään. Voi mun herkät IT-kädet. Kova paikka niille.
 |
| Hieman ennen lähtöä |
Pari kertaa meinasi hymy hetkeksi hyytyä. Ensimmäinen tapahtui noin 4k kohdalla kun otsalamppu sanoi sopimuksensa irti. Sitä fiilistä en osaa edes kuvailla kun olin siinä vaiheessa kaiken lisäksi yksin tarpomassa polkua ja punainen valo välkähti, jonka jälkeen pimeys. Taisin sanoa "voi vittu" ja tuumasin mitä helvettiä mä nyt teen. Ei sitten muuta kuin kännykkä käteen ja sieltä flashlight app päälle, että näkisin edes jotain. Ei se kovin hyvin valaissut, mutta edes sen verran, että jotain näin. Heijastimia ei kauhean hyvin näkynyt, joka vaikeutti matkan tekoa entisestään. Päästin kaikki suosiolla ohi ja sanoin, että loppui akku otsalampusta. Muistelin, että huoltopiste on jossain 6k kohdalla, joten sinne asti pitäisi päästä näillä avuilla. Oli muuten ihan todella pitkät kaksi kilometriä. Alkoi myös skidisti ottamaan päähän jos joudun huoltopisteelle jäämään ja tulen taas raatotaksilla Ässän eteen. Huoltopisteellä sanoin, että otsalamppu slut, joten joudunko jäämään nyt tähän. Yksi toimitsijoista sanoi, että hän hakee lainalampun ja juoksi hakemaan autoltaan sen. Asetteli sen jopa mun päähän. Hyvä ettei kyyneleet noussut silmiin kun olin niin onnellinen kun pääsin jatkamaan. Iso kiitos ihanalle miehelle joka lainasi lamppua.
Oli hienoa päästä takaisin radalle vaikkei otsalamppu ollutkaan kovin hyvä, mutta way better kuin puhelimen appsi. Ja ihan parasta oli kun sai otettua käsillä vastaan kun pannutti mutaisimmissa kohdissa *kuvitelkaa tähän isosti naurava hymiö*. Vedin siis matkan varrella ainakin kolmet täyspannut, mutta onneksi siellä ei kyllä kovin moni muukaan pystyssä koko ajan pysynyt. Sekin oli ihan ylihauskaa kun et nähnyt mitä tapahtuu, mutta kuulit jonkun aina välillä hihkaisevan jotain josta seurasi melkein aina kysymys "kävikö kuinkaan". Siitä tiesi, että jälleen yksi kävi katsomassa polkua vähän lähempää. 9k(?) vesipisteen jälkeen nauroin kun mun takana tuli kaksi naista, joista toinen sanoi sille toiselle, että hällä on peppu ihan roiskeissa kun kaatui joku aika sitten. Siihen tämä mutapeppu sanoi, että juu, mutta niin on tuolla edellä olevallakin ja ihan selässä asti. Haha. Nauroin ja sanoin, etten ihmettele, koska ainakin kolmet täyslipat on takana. Jonkun aikaa tämän jälkeen vastaan tuli leveähkö "puro" ja totesin, että yli on hypättävä vaikka aika hazardi temppu onkin sen suhteen, että riittääkö loikkavoima että pääsen ylipäätään sen yli. Toinen vaihtoehto olisi ollut tasapainoilla jonkun koivun pätkän päällä sen yli. Totesin, että luotan loikkaani enemmän kuin tasapainooni. Loikka riitti hyvin, varsinkin kun otin vastapuolelta puusta kiinni. Ihmettelin pientä kipua kädessä, joka sai selityksensä kun kurkkasin oikeaan kämmeneen. Siitähän tuleekin aika tavalla verta. Mjaha. Ei kun kaivamaan nessua liivistä, jotta pääsin tarkastamaan tilanteen. Aika paljon näytti sitä verta vaan tulevan, mutta ei siinä auttanut muu kuin jatkaa matkaa. Sentään tajusin vettä siihen käteeni laittaa. Vaihdoin aina välillä paperia ja koitin painaa haavaa.
 |
| Yllättävän syvä haava vaikka ei siltä näytäkään |
Vähän tämän tapahtuman jälkeen kuulin edestä, että joku huusi "täällä on valokuvaaja". Nauroin vaan, että toivottavasti sai verisen paperin kuvaan (ei näkynyt verta kuvassa ollenkaan, joka on ihme). Huuteli perään, että kävikö huonosti, johon ehdin juuri ja juuri huikkaamaan, että ei sentään. Vekki vaan. Siitä ei ollut matkaa maaliin enää kuin kilsa tai pari, joten oli pakko vaan pysyä liikkeessä. Polveen sattui jo siinä vaiheessa aika pahasti (oli alkanut silleen vähän jo aiemmin) ja olin vaan ihan zippi. Kuntokin loppui kaiken muun lisäksi, mutta silti olin vaan ihan fiiliksissä, että mä olenkin kuulkaa kohta maalissa. Vähän mä rokkaan. Viimeisen 500m aikana joku nainen ohitti ja ihanasti tiedusteli miten mulla menee. Sanoin, että ihanaa kun kysyit. Olen ihan loppu, mutta mulla menee ihan törkeen hyvin. Ei silti mitään toivoa vähäisestäkään loppukiristä, mutta oli se silti ihan superia nähdä se maalikaari ja painella siitä läpi. Ässä oli toki tullut jo melkein puolisen tuntia ennen maaliin, mutta oli ihanaa kun jäi odottamaan. Käytiin siinä sitten tuoreeltaan pähkinänkuoressa reitti ja kokemukset läpi, jonka jälkeen lähdin suihkua kohden, joka tuli isosti tarpeeseen. Harvemmin kaipaa noin isosti suihkua. Kotona olin puolenyön aikaan.
 |
| Kauan meni, mutta ei se haittaa |
On sanottava, että tämä oli ihan mahtava kokemus. Kerrassaan. Se fiilis kun huomaat juoksevasi yksin maagisessa metsässä ja sitten huomaat, että jostain alkaa näkymään otsalamppujen rypäs. Joko edestä tai takaa. Tiedät ettet olekaan yksin, vaan siellä ne muutkin vielä tamppaa polkua. Vaikka oli tosi rankkaa ja tapahtumia riitti ja kaiken lisäksi myös pohje kramppasi ihan huolella pahimmissa ylämäissä, niin silti. Silti nautin ihan koko matkasta. Polut on niin heart. Yöpolut on heart plus.
Kommentit
Lähetä kommentti