Nuts Ylläs Pallas 30k 14.7.2017
No niin, nyt on elämäni toinen polkujuoksukisa takana ja jestas, että muuten jännitti. Ihan yhtä paljon ellei ehkä enemmän kuin Bodomia. Meinasi ihan tosissaan mennä paniikin puolelle kun en tosiaan tiennyt mitä odottaa ja millaisia ne isot nousut on. Onneksi olin saanut pikkusysterin puhuttua matkaseuraksi, koska muuten olisin ollut täysin hermoraunio. Ajeltiin Kaarinasta Ylläkselle torstaina ja käytiin silloin illalla ihan pikainen katselmus tekemässä Ylläkselle. Ei menty kuin pienen matkaa, joka oli toisaalta tosi hyvä etten nähnyt miten pitkä nousu tuosta kehkeytyykään.
Perjantaina nukuttiin pitkään ja mentiin vasta ysin jälkeen aamiaiselle. Itselleni sopii vallan mainiosti myöhäinen iltapäivä kisalähtö vaikka se jännityksen puolesta onkin vähän huono. Mutta ruokailun kannalta äärimmäisen bueno. Sain siinä nimittäin kivasti juotuakin, joka helpottaa menoa. Keli näytti ihan mukavalta koko päivän (ei pieni vesisade mitään haittaa), mutta tietysti sitten 15 min ennen lähtöä iski aivan järjetön vesisade kera salamoiden ja ukkosen. Siinä kohtaa mietin hetken "mikä järki tässä touhussa on, ettäkö toiselle puolelle Suomea piti tulla juoksemaan ukkosmyrskyssä" :) Mutta niin se laantui ja päästiin 20 minuuttia aikataulusta myöhässä lähtemään.
Majoituin lähtökarsinassa sinne keskivaiheille tai vähän taaemmas kun tiesin, että tuo ensimmäinen nousu nappaa mehut totaalisesti pois. Kun lähdön aika koitti, niin vedin syvään henkeä ja totesin, että jahas, sitten mennään. Hölkkäsin kevyesti tunturin alapuolelle, mutta sen jälkeen laitoin jo heti kävelyksi. Sen olin jo itseni kanssa diilannut, etten turhaan käytä kaikkea energiaani jo heti ensimmäisten kilometrien kohdalla.
Mutta huhhuh. Se ensimmäinen nousu. Tosi hyvä etten tosiaan tiennyt miten pitkään sitä nousua jatkuu. Tai etten tiennyt siinä olevan järjettömiä rakkanousuja. Myös ihan hyvä, että olen käynyt treenaamassa Turun Nunnavuoressa ja Teijon Jeturkastissa, mutta eipä niistä paljon apua ollut tuolla. Kieli keskellä suuta menin kun pelkäsin koko ajan, että kohta tämän tädin jalat lipsahtaa tai tasapaino horjuu ja lähden keilapalloksi takana tuleville. Ja sitten kun luulin, että pakko tämän on jo loppua, niin enkös katsonut ylös ja näin, että se vaan v***u jatkuu ja jatkuu. Olin ihan, että mitä helvettiä, eikö tämä lopu ikinä. Anteeksi kiroilut, mutta näin se vaan meni. Sitten kuulin jonkun sanovan, että niin, eikös tämä ole 3,5k nousu :O Siinä kohtaa oltiin tultu varmaan se 1,5k ja meinasi itku päästä kun tajusin, että kaksiko kilometriä pitäisi vielä tunkata. Pohkeethan tietysti sanoi sopparinsa irti jo aika alusta ja siinä 2k nousun kohdalla tunto hävisi taas vasemmasta jalanpohjasta, which was nice. Sepäs teki tuosta rakkanoususta vieläkin mielenkiintoisemman. Mutta totesin, että hyvä nyt sitten kun pohkeet otti tämän kohtauksen heti alkumatkasta, niin loppumatkan voin mennä kivuttomilla pohkeilla :D
Vihdoin ja viimein nousu loppui ja tuli oi niin ihana alamäki. Mutta siinäpä sitten seuraava ongelma, koska rallattelin sen menemään ihan liian lujaa alas (kulki liian kivasti, niin päästelin menemään), niin eikös eturessut ottanut tuosta ihan kunnolla siipeensä. En ole koskaan ymmärtänyt miten alamäkijuoksusta saa ressut kipeiksi, mutta enpäs näemmä olekaan ihan noin pitkiä alamäkiä tullut tuota vauhtia alas (noin 5:55 min/km ja alta taisi parhaimmillaan olla rallatusvauhti). Hirvensalon mäen olen tullut alas, mutta sepäs onkin pienen pieni nyppylä tuohon verrattuna. Mutta on siis sekin koettu nyt. Miltä eturessujen jumit tuntuu. Vieläpä niin ettei ne jättänyt koko loppumatkan aikanakaan minua rauhaan. Pystyin kuitenkin juoksemaan, niin lakkasin välittämästä tuosta kivusta aika pian. Juoksin omaa tahtia ja sillä tavalla, että energiaa tulisi riittämään. Hörppäsin urkkajuomaa tai vettä 15-25 min välein ja geelin pyrin ottamaan 30-40 min välillä. Se oli hyvä taktiikka ja sillä pidin jatkuvasti energiatasoja yllä.
Juoksu tuntui ihanan helpolta sen ensimmäisen nousun jälkeen. Hyräilin ja yllätin itseni hymyilemästä itsekseni. Kun oli vaan niin siistiä. Rankkaa, mutta siistiä. Tämä oli se fiilis jonka takia tänne olin tullut. Juuri tämä. Se joka välittyy niistä Nutsin Youtube trailereista. Niistä joita olen haltioituneena tuijotellut ja jotka sai mun klikkisormen painamaan alunperin Ilmoittaudu. Huolto tuli vastaan ihan loistavan nopeasti ja sinne oli ihana kaartaa lehmänkellojen ja kannustajien huutaessa tsemppejään. Sieltä nappasin sipsejä ja muutaman palan suklaata. Mukiin otin myös urkkajuomaa, koska sitä oli ainoastaan puolen litran soft flaskissa mukana. Rauhassa söin sipsit (olen h-i-d-a-s syömään) ja hörppäsin urkkajuoman (olen myös h-i-d-a-s juomaan). Sitten lähdin pikku hiljaa kävelemään ja nautiskelin suklaan siinä kävellessä. En pitänyt ihmeemmin kiirettä, vaan nautin olostani.
Laitoin siitä sitten juoksuksi ja kauhulla odottelin Pirunkurua. Taisi vauhti olla hieman liian reipasta itselleni vaikka polut oli tässä kohtaa aivan mahtavia. Myös pitkospuita löytyi pitkä pätkä ja puroja. Pitkospuut oli hieman liukkaat, mutta onneksi Salomon S-Lab Ultra Senset piti kauniisti pystyssä ilman liukasteluita. Tajusin jossain kohtaa, että pitää himmata ja säästää energiaa Pirunkuruun. Pistin kävelyksi ja otin yhden geelin nousun alle. Juuri ennen kun lähdettiin ylöspäin bongasin jonkun naisen, joka pyyhki paperilla polveaan. Pysähdyin ja kysyin onko kaikki ok. Sanoi, että oli vetänyt lipat ja ilmeisesti polvi oli auennut. Kysyin, että tarvitseeko laastaria ja sanoi, että se olisi varmaan poikaa kunhan saisi trikoot hilattua ylös, että näkee miten paha tilanne. Oli se aika paha, mutta ei kuulemma kipeä. Kaivoin laastarin ja kevytsiteen liivistä, ja annoin ne naiselle. Jäin siihen vielä siksi aikaa, että sai paketoitua jalkansa ja lähdettiin yhtä matkaa kipumaan.
Ja voi jestas sitä kipuamista sitten riitti. Rakkaa rakkaa ja vielä vähän rakkaa. Se nousu oli aivan tappava vaikkei nyppylä nyt niin iso ollut kuin Ylläs. Mutta oli aika jyrkkää nousua ja piti olla tosi varovainen rakan kanssa. Kyllä siinä yksi jos toinenkin puuskutti aika tavalla (minä siis mukaanlukien tottakai) ja happeakin näytti moni ottavan useasti. Itse vedin ihan puolen minsan hapen siinä puolenvälin paikkeilla, mutta muuten pyrin pitämään itseni liikkeessä. Ja kyllä täytyy sanoa, että oli mukava huomata mäkitreenien auttaneen ainakin vähän. Se oli kiva huomio keskellä tuskaa :) Tuntui kyllä taas ettei se nousu lopu KOSKAAN, mutta ihan samanlaista kiroiluefektiä ei tullut kuin alussa. Ja oli kyllä hieno fiilis kun nousu loppui ja alkoi tasainen osuus. Rakkainen tosin, mutta tasainen yhtä kaikki.
Pirunkurun jälkeen totesin aika pian, että kas, kellohan veivaa puoltaväliä. Se jos mikä sai suun taas suureen virneeseen, koska jee, me rokataan, me ollaan jo puolessa välissä. Äkäslompolon kohdalla erään naisen kanssa pidettiin pientä vetoapua puolin ja toisin, ja intouduttiin siinä jopa vähän juttelemaan. Kyseli miten pitkään ollaan tultu ja olisikohan silloin ollut jotain 17-18 takana. Nainen siihen, että vasta ja itse olin ihan että jo. Yritin valaa häneen myös positiivista energiaa sanomalla, että ollaan ihan voiton puolella jo. Jossain vaiheessa hän siitä lähti hölkkäilemään kun itse jäin mäkiä vielä tarpomaan kävellen. Tiesin ettei vielä parane kuluttaa energiaansa mäkiin. Ja hyvä etten, koska alkoi aikamoinen suo-osuus, jossa kyllä sai väsyneet jalat ihanan virkistävän kylvyn. Mutta vaati vähän energiaa moiset suot.
Ihan vähän ennen huoltoa tiedustelin joltain nuoremmalta mimmiltä onko kaikki ok kun näytti kävelevän tosi hissukseen. Tuumasi vaan, että kaikki ihan ok, mäet vaan ovat vieneet mehut naisesta. Tsemppasin, että huolto on ihan just ja ollaan jo voiton puolella. Kuulin jo lehmänkellojen kilkatuksen kun ohi pelmahti nuori jantteri ja mäen meni kuin pieni gaselli. Taisin oikein ääneen sanoa, että vau, hienoa. Hänen kaverit ne siellä huollon nurkilla kannustivat. Tuumasin heille ohi mennessäni, että siksi varmaan jäbä oli saanut energiaa kun tiesi heidän olevan siellä, koska tuli aika huolella kaikki mäetkin juosten tuolla vähän ennen huoltoa :) Huollossa vedin samalla kaavalla kuin aiemmassakin, mutta vielä sillä erotuksella, että otin sipsit, suklaat ja urkkajuoman suorilta mukaan ja lähdin tallustelemaan. Teki hyvää kävellä eikä jäädä paikoilleen nassuttamaan. Ihan rauhassa niitä aterioin ja ajattelin, että nyt on enää niin vähän jäljellä, että menee vaikka kävellen jos jotain sattuisi käymään.
Enpäs kyllä arvannut, että ihan lopussa olisi vielä pari aika hauskaa kohtaa eikä juurikaan sellaista hyvää juostavaa polkua. Sitä rakkaa löytyi jälleen, mutta sentään oli pitkä pätkä pitkospuita rakan keskellä. Vaikka kyllä rakan keskellä sai ihan riittämiin taas tarpoa loppumatkastakin. Loppumatkasta aika pitkän pätkän kuljin erään miehen kanssa kenet olin viimeksi nähnyt Pirunkurulla. Höpistiin niitä näitä, niin tuntui menevän aika paljon paremmin. Yhytin myös sen naisen kenen kanssa hetken höpistiin Äkäslompololla. Ja parin muun kanssakin tuli siinä ohessa sadateltua eikö ne mäet voisi jo loppua ja eikö kukaan saa tätä rakkaa katoamaan :) Ylämäet kävelin, mutta alamäissä olin vahvoilla. Ja kun tajusin, että nyt ei ole enää kuin muutama hassu kilometri aloin juoksemaan myös joitain ylämäkiä. Jonkun ajan kuluttua huomasin, että olin jättänyt teknisissä alamäissä vertaiskärsijät taakse ja mennä painelin yksin. Mutta annoin mennä ja ilo irtosi kun huomasin, että nyt ollaan enää 2,5 kilometrin päässä maalista ja edessä teknistä alamäkeä. Laitoin alamäkivaihteen päälle ja rallattelin menemään ihan reikä päässä. Kyllä siinä tuli sillä polulla ohitettua ainakin 5 juoksijaa enkä edes tajunnut tsempata kun ajattelin vaan, että pysy pystyssä ja anna mennä. Maali on jo ihan ovella. Ja annoin mennä. Vielä ihan viimeinen 100 metriä meni loppukirissä.
Maaliviivan ylittäminen oli aivan mahtava fiilis. Huudahdin YES ja olin ihan fiiliksissä. Yritin katsoa missäs se systeri luuraa, mutta ei ollut ehtinyt paikalle kun oli itse vielä laskeutumassa Ylläkseltä kun oli käynyt vähän vaeltamassa :) Mutta oli se silti hieno fiilis. Kun tajusin vielä, että oma aika oli itselle aivan mahtava 4:53. Ylpeä olen itsestäni. Kävin juttelemassa Tanjan ja Jarkon kanssa ensin ja sitten hain vähän riistakeittoa. Sitä syödessä näin matkakaveri naisen ketä kiitin mukavasta seurasta ja sitten näin vielä miehen ketä kiitin myös mukavasta seurasta.
Oli se. Rankka, mutta äärimmäisen hieno kokemus. Kerta kaikkiaan. Iso kiitos Nutsin porukalle. Oli mukava olla tällä kertaa osallistujana kun Karhunkierroksella olin toimitsijana. Joka myös oli tietysti kivaa. Tämä oli eri tavalla kivaa :) Kyllä myös kunnioitus tunturia kohtaan on suuri. On ne hienoja. Suomen Lappi on hieno. Jos johonkin pitäisi täältä Varsinaisesta Suomesta muuttaa, niin se olisi sitten Lappi.
Oma aika 4:53:54
Perjantaina nukuttiin pitkään ja mentiin vasta ysin jälkeen aamiaiselle. Itselleni sopii vallan mainiosti myöhäinen iltapäivä kisalähtö vaikka se jännityksen puolesta onkin vähän huono. Mutta ruokailun kannalta äärimmäisen bueno. Sain siinä nimittäin kivasti juotuakin, joka helpottaa menoa. Keli näytti ihan mukavalta koko päivän (ei pieni vesisade mitään haittaa), mutta tietysti sitten 15 min ennen lähtöä iski aivan järjetön vesisade kera salamoiden ja ukkosen. Siinä kohtaa mietin hetken "mikä järki tässä touhussa on, ettäkö toiselle puolelle Suomea piti tulla juoksemaan ukkosmyrskyssä" :) Mutta niin se laantui ja päästiin 20 minuuttia aikataulusta myöhässä lähtemään.
 |
| Vielä naurattaa |
Majoituin lähtökarsinassa sinne keskivaiheille tai vähän taaemmas kun tiesin, että tuo ensimmäinen nousu nappaa mehut totaalisesti pois. Kun lähdön aika koitti, niin vedin syvään henkeä ja totesin, että jahas, sitten mennään. Hölkkäsin kevyesti tunturin alapuolelle, mutta sen jälkeen laitoin jo heti kävelyksi. Sen olin jo itseni kanssa diilannut, etten turhaan käytä kaikkea energiaani jo heti ensimmäisten kilometrien kohdalla.
 |
| Tässä sitä mennään ja säädetään uuden takin hihoja - kuva: nutsfi facebook |
Mutta huhhuh. Se ensimmäinen nousu. Tosi hyvä etten tosiaan tiennyt miten pitkään sitä nousua jatkuu. Tai etten tiennyt siinä olevan järjettömiä rakkanousuja. Myös ihan hyvä, että olen käynyt treenaamassa Turun Nunnavuoressa ja Teijon Jeturkastissa, mutta eipä niistä paljon apua ollut tuolla. Kieli keskellä suuta menin kun pelkäsin koko ajan, että kohta tämän tädin jalat lipsahtaa tai tasapaino horjuu ja lähden keilapalloksi takana tuleville. Ja sitten kun luulin, että pakko tämän on jo loppua, niin enkös katsonut ylös ja näin, että se vaan v***u jatkuu ja jatkuu. Olin ihan, että mitä helvettiä, eikö tämä lopu ikinä. Anteeksi kiroilut, mutta näin se vaan meni. Sitten kuulin jonkun sanovan, että niin, eikös tämä ole 3,5k nousu :O Siinä kohtaa oltiin tultu varmaan se 1,5k ja meinasi itku päästä kun tajusin, että kaksiko kilometriä pitäisi vielä tunkata. Pohkeethan tietysti sanoi sopparinsa irti jo aika alusta ja siinä 2k nousun kohdalla tunto hävisi taas vasemmasta jalanpohjasta, which was nice. Sepäs teki tuosta rakkanoususta vieläkin mielenkiintoisemman. Mutta totesin, että hyvä nyt sitten kun pohkeet otti tämän kohtauksen heti alkumatkasta, niin loppumatkan voin mennä kivuttomilla pohkeilla :D
Vihdoin ja viimein nousu loppui ja tuli oi niin ihana alamäki. Mutta siinäpä sitten seuraava ongelma, koska rallattelin sen menemään ihan liian lujaa alas (kulki liian kivasti, niin päästelin menemään), niin eikös eturessut ottanut tuosta ihan kunnolla siipeensä. En ole koskaan ymmärtänyt miten alamäkijuoksusta saa ressut kipeiksi, mutta enpäs näemmä olekaan ihan noin pitkiä alamäkiä tullut tuota vauhtia alas (noin 5:55 min/km ja alta taisi parhaimmillaan olla rallatusvauhti). Hirvensalon mäen olen tullut alas, mutta sepäs onkin pienen pieni nyppylä tuohon verrattuna. Mutta on siis sekin koettu nyt. Miltä eturessujen jumit tuntuu. Vieläpä niin ettei ne jättänyt koko loppumatkan aikanakaan minua rauhaan. Pystyin kuitenkin juoksemaan, niin lakkasin välittämästä tuosta kivusta aika pian. Juoksin omaa tahtia ja sillä tavalla, että energiaa tulisi riittämään. Hörppäsin urkkajuomaa tai vettä 15-25 min välein ja geelin pyrin ottamaan 30-40 min välillä. Se oli hyvä taktiikka ja sillä pidin jatkuvasti energiatasoja yllä.
Juoksu tuntui ihanan helpolta sen ensimmäisen nousun jälkeen. Hyräilin ja yllätin itseni hymyilemästä itsekseni. Kun oli vaan niin siistiä. Rankkaa, mutta siistiä. Tämä oli se fiilis jonka takia tänne olin tullut. Juuri tämä. Se joka välittyy niistä Nutsin Youtube trailereista. Niistä joita olen haltioituneena tuijotellut ja jotka sai mun klikkisormen painamaan alunperin Ilmoittaudu. Huolto tuli vastaan ihan loistavan nopeasti ja sinne oli ihana kaartaa lehmänkellojen ja kannustajien huutaessa tsemppejään. Sieltä nappasin sipsejä ja muutaman palan suklaata. Mukiin otin myös urkkajuomaa, koska sitä oli ainoastaan puolen litran soft flaskissa mukana. Rauhassa söin sipsit (olen h-i-d-a-s syömään) ja hörppäsin urkkajuoman (olen myös h-i-d-a-s juomaan). Sitten lähdin pikku hiljaa kävelemään ja nautiskelin suklaan siinä kävellessä. En pitänyt ihmeemmin kiirettä, vaan nautin olostani.
Laitoin siitä sitten juoksuksi ja kauhulla odottelin Pirunkurua. Taisi vauhti olla hieman liian reipasta itselleni vaikka polut oli tässä kohtaa aivan mahtavia. Myös pitkospuita löytyi pitkä pätkä ja puroja. Pitkospuut oli hieman liukkaat, mutta onneksi Salomon S-Lab Ultra Senset piti kauniisti pystyssä ilman liukasteluita. Tajusin jossain kohtaa, että pitää himmata ja säästää energiaa Pirunkuruun. Pistin kävelyksi ja otin yhden geelin nousun alle. Juuri ennen kun lähdettiin ylöspäin bongasin jonkun naisen, joka pyyhki paperilla polveaan. Pysähdyin ja kysyin onko kaikki ok. Sanoi, että oli vetänyt lipat ja ilmeisesti polvi oli auennut. Kysyin, että tarvitseeko laastaria ja sanoi, että se olisi varmaan poikaa kunhan saisi trikoot hilattua ylös, että näkee miten paha tilanne. Oli se aika paha, mutta ei kuulemma kipeä. Kaivoin laastarin ja kevytsiteen liivistä, ja annoin ne naiselle. Jäin siihen vielä siksi aikaa, että sai paketoitua jalkansa ja lähdettiin yhtä matkaa kipumaan.
Ja voi jestas sitä kipuamista sitten riitti. Rakkaa rakkaa ja vielä vähän rakkaa. Se nousu oli aivan tappava vaikkei nyppylä nyt niin iso ollut kuin Ylläs. Mutta oli aika jyrkkää nousua ja piti olla tosi varovainen rakan kanssa. Kyllä siinä yksi jos toinenkin puuskutti aika tavalla (minä siis mukaanlukien tottakai) ja happeakin näytti moni ottavan useasti. Itse vedin ihan puolen minsan hapen siinä puolenvälin paikkeilla, mutta muuten pyrin pitämään itseni liikkeessä. Ja kyllä täytyy sanoa, että oli mukava huomata mäkitreenien auttaneen ainakin vähän. Se oli kiva huomio keskellä tuskaa :) Tuntui kyllä taas ettei se nousu lopu KOSKAAN, mutta ihan samanlaista kiroiluefektiä ei tullut kuin alussa. Ja oli kyllä hieno fiilis kun nousu loppui ja alkoi tasainen osuus. Rakkainen tosin, mutta tasainen yhtä kaikki.
 |
| Upeat maisemat kunhan vaan pystyy hetkeksi nostamaan katseensa |
 |
| Huippu näkyy jo...jaksaa jaksaa |
 |
| Jee, tasaista |
Ihan vähän ennen huoltoa tiedustelin joltain nuoremmalta mimmiltä onko kaikki ok kun näytti kävelevän tosi hissukseen. Tuumasi vaan, että kaikki ihan ok, mäet vaan ovat vieneet mehut naisesta. Tsemppasin, että huolto on ihan just ja ollaan jo voiton puolella. Kuulin jo lehmänkellojen kilkatuksen kun ohi pelmahti nuori jantteri ja mäen meni kuin pieni gaselli. Taisin oikein ääneen sanoa, että vau, hienoa. Hänen kaverit ne siellä huollon nurkilla kannustivat. Tuumasin heille ohi mennessäni, että siksi varmaan jäbä oli saanut energiaa kun tiesi heidän olevan siellä, koska tuli aika huolella kaikki mäetkin juosten tuolla vähän ennen huoltoa :) Huollossa vedin samalla kaavalla kuin aiemmassakin, mutta vielä sillä erotuksella, että otin sipsit, suklaat ja urkkajuoman suorilta mukaan ja lähdin tallustelemaan. Teki hyvää kävellä eikä jäädä paikoilleen nassuttamaan. Ihan rauhassa niitä aterioin ja ajattelin, että nyt on enää niin vähän jäljellä, että menee vaikka kävellen jos jotain sattuisi käymään.
Enpäs kyllä arvannut, että ihan lopussa olisi vielä pari aika hauskaa kohtaa eikä juurikaan sellaista hyvää juostavaa polkua. Sitä rakkaa löytyi jälleen, mutta sentään oli pitkä pätkä pitkospuita rakan keskellä. Vaikka kyllä rakan keskellä sai ihan riittämiin taas tarpoa loppumatkastakin. Loppumatkasta aika pitkän pätkän kuljin erään miehen kanssa kenet olin viimeksi nähnyt Pirunkurulla. Höpistiin niitä näitä, niin tuntui menevän aika paljon paremmin. Yhytin myös sen naisen kenen kanssa hetken höpistiin Äkäslompololla. Ja parin muun kanssakin tuli siinä ohessa sadateltua eikö ne mäet voisi jo loppua ja eikö kukaan saa tätä rakkaa katoamaan :) Ylämäet kävelin, mutta alamäissä olin vahvoilla. Ja kun tajusin, että nyt ei ole enää kuin muutama hassu kilometri aloin juoksemaan myös joitain ylämäkiä. Jonkun ajan kuluttua huomasin, että olin jättänyt teknisissä alamäissä vertaiskärsijät taakse ja mennä painelin yksin. Mutta annoin mennä ja ilo irtosi kun huomasin, että nyt ollaan enää 2,5 kilometrin päässä maalista ja edessä teknistä alamäkeä. Laitoin alamäkivaihteen päälle ja rallattelin menemään ihan reikä päässä. Kyllä siinä tuli sillä polulla ohitettua ainakin 5 juoksijaa enkä edes tajunnut tsempata kun ajattelin vaan, että pysy pystyssä ja anna mennä. Maali on jo ihan ovella. Ja annoin mennä. Vielä ihan viimeinen 100 metriä meni loppukirissä.
 |
| Tätä oli sitten ihan tarpeeksi |
Maaliviivan ylittäminen oli aivan mahtava fiilis. Huudahdin YES ja olin ihan fiiliksissä. Yritin katsoa missäs se systeri luuraa, mutta ei ollut ehtinyt paikalle kun oli itse vielä laskeutumassa Ylläkseltä kun oli käynyt vähän vaeltamassa :) Mutta oli se silti hieno fiilis. Kun tajusin vielä, että oma aika oli itselle aivan mahtava 4:53. Ylpeä olen itsestäni. Kävin juttelemassa Tanjan ja Jarkon kanssa ensin ja sitten hain vähän riistakeittoa. Sitä syödessä näin matkakaveri naisen ketä kiitin mukavasta seurasta ja sitten näin vielä miehen ketä kiitin myös mukavasta seurasta.
Oli se. Rankka, mutta äärimmäisen hieno kokemus. Kerta kaikkiaan. Iso kiitos Nutsin porukalle. Oli mukava olla tällä kertaa osallistujana kun Karhunkierroksella olin toimitsijana. Joka myös oli tietysti kivaa. Tämä oli eri tavalla kivaa :) Kyllä myös kunnioitus tunturia kohtaan on suuri. On ne hienoja. Suomen Lappi on hieno. Jos johonkin pitäisi täältä Varsinaisesta Suomesta muuttaa, niin se olisi sitten Lappi.
Oma aika 4:53:54
Hieno juttu, Mira! Tuo on hieno henki ku pidetään muistakin huolta reitin varrella. Itse juoksin 55km samaisilla Ultra Senseillä, on kyllä hyvät tossut :)
VastaaPoistaKyllä, pidän kovasti tuosta "toisista välittämisestä" poluilla. Ja muutenkin on enemmän relaa touhua kuin sileällä :) Hyvä meininki ja poluilla <3 Tosiaan, tossut ei vois paremmat olla. Passaa ainakin mun jalkaan tosi hyvin. Ja ilmeisesti myös sinunkin :) Toivottavasti kisat meni hyvin. Hurja kunnioitus!
Poista