Tämäpä olikin erikoinen kisa kaiken kaikkiaan. Ilmoittauduin tänne, koska oli sopivasti Bodomin ja Pallaksen välissä. Ja pitäähän sitä ainakin yksi sileän puolikas saada vuoteen mahtumaan. En ehtinyt oikeastaan jännittämään tätä kisaa ollenkaan kun olen suunnannut kaiken tarmoni Pallakselle. Totaalipaniikki sen suhteen menossa jo nyt. En siis jännittänyt. Sanoin sitä seuraneiti-siskolle, että on ihan outoa miten mua ei jännitä yhtään. Jokseenkin jopa huolestuin kun ei kisa-aamunakaan jännittänyt. Ei edes kun oltiin perillä. Ei ollenkaan. Harvinaista ja varsin ihmeellistä. Mutta eipä siinä. Hyvä tämäkin oli kokea :)
 |
| Joutsenet juoksutunnelmaa haistelemassa |
 |
| Karsinasta katsottuna |
Meillä oli aikainen aamu kun piti lähteä jo 6:15 jotta ehtii hetken kikkailemaan mestoilla ennen lähtöä, joka oli 8:45. Ihan kukonlaulun aikaan. En ole mikään aamuihminen enkä juuri koskaan juokse aamulla. Mutta niillä mennään mitä annetaan. Saavuttiin ihan hyvissä ajoin Finlandia talon hoodeille ja ehdin fiilistelemään tunnelmaa. Aika heikosti oli opasteita tarjolla mihin pitää mennä, mutta seurattiin vaan suurta massaa, niin löydettiin perille. Ja jopa oikea "karsina". Jänikset oli siinä paikoillaan, mutta sitten jotain kävi kun se juoksijamassa pakkaantui tiiviimmäksi ennen lähtöä. Jänikset katosivat näköpiiristä enkä nähnyt yhden yhtä jänistä missään koko kisan aikana. En tosin ollut menossakaan juoksemaan jänisten perässä, mutta kuitenkin. Kuulutuksiakaan ei juuri kuulunut sinne 2:10 hujakoille, joten omasta kellosta tuli katsottua miten lähellä ollaan, että pitäisi lähteä hölkälle.
 |
| Karsinaan siirtymässä |
Ensimmäinen kilometri meni ihan fiiliksissä vaikka oli kuuma. Ihan tosi kuuma. Ja janokin vaivasi jo heti lähdöstä, mutta oli vaan tosi kivaa juosta. Hämmästytti siinä 1-2 kilsan kohdilla kun joku mies kannusti (tai v****ili) huutelemalla "jaksaa jaksaa, ei ole enää pitkä matka". Tai sitten tyyppi ei ollut ihan kartalla, että vastahan sitä lähdettiin. No mutta. Eipä siinä.
Ensimmäiset kilometrit oli aika iisiä, kuten ne nyt yleensä on vaikkakin odotin t-o-s-i kovin juomapistettä, koska jano oli tosiaan kova. En ollut tehnyt kunnolla mielikuvaharjoittelua, joten en ihan tarkkaan muistanut oliko se 3.5k vai 4k vai 4.5k vai mitä täh. Mutta sieltä se vihdoin ensimmäinen taivas aukeni ja otin tietysti kumpaakin mukillisen. Sitten vaan taas tossua toisen eteen ja odottamaan seuraavaa pistettä, josta ei myöskään tarkkaa havaintoa ollut milloin se tulisi vastaan. Vaikka lukihan se tosiaan niissä kilsamerkeissä, jotka oli hienosti naamioitu Iltalehden (vai Iltasanomien??) lööppien näköisiksi. Mahtavaa. 6-7k kohdalla alkoi snadi päänsärky, jonka totesin luultavimmin johtuvan nestehukasta. Otin geelin siitäkin huolimatta, että vettä ei ollut saatavilla ihan siinä heti, mutta pakko oli yrittää päästä eroon päänsärystä. Kyllä se siitä helpotti kun sai vettä imeyttämään geelin. Ja sen jälkeen taas odottamaan seuraavaa juomapistettä. Vaikeita kilometrejä vaikkakin päänsärky meni ohi. Seuraksi tuli välillä vatsanpistokset, mutta mitään sen ihmeellisempää ei kyllä ollut kropan suhteen. Eikä se tehnyt myöskään vaikeaksi noita kilometrejä. Olin vaan ihan uupunut :) Jalkoihin ei sattunut missään kohtaa eikä muutenkaan ollut kropan suhteen vaikeaa. Se oli kiva huomata.
Olin kuullut etukäteen "The Mäestä", joka siellä 17k hujakoilla lymyilee. Joissain blogeissa sitä kirottiin isosti, mutta helpotti heti kun kuulin, että se on yksi hieman isompi mäki, jonka jälkeen taas alkaa hyvin tasainen jakso. Ja näin se oli. Vetelin jopa läpyjä cheerleadereiden kanssa ihan villinä, koska heillä oli ihan sairaan hyvä meininki. Kannustivat jengiä mainiosti. Kiitos siitä. Keitä olettekaan. Itse en pitänyt mäkeä pahana.
Otin aika ajoin tavoitteeksi tiettyjä selkiä. Ne vaan auttaa. Ja ihan sama kuin ekalla puolikkaalla puolisen vuotta sitten, otin Selän, jolla oli hyvä meno, mutta sitten viimeiset 3k kun selkä hieman himmasi, totesin että ohi ja sitten ei enää selkää päästetä ohi. Eikä päässyt. Muuten tuo viimeiset 3k oli kyllä henkisten tuskien taival. Tuntui, että se kestää ikuisesti. Eikö se perkele koskaan lopu. Viimeinen kilometrikin tuntui vähintään viideltä ja hyvä etten purskahtanut itkuun kun matka vaan tuntui jatkuvan ja jatkuvan ja jatkuvan. Siinä sai kyllä tosiaankin tehdä töitä itsensä kanssa, että sai jalat tottelemaan. Kun pitihän sitä siis toki pitää kovempaa vauhtia yllä ne viimeiset kilsat, että saa kirittyä vähän ajasta pois. No niinpä, sanokaas muuta. Miksipä ei juoksisi vähän tasaisemmin sieltä alusta ettei tarvitse ottaa niitä viimeisiä kilometrejä tuohon malliin :)
 |
| Jee, maalissa |
Oli siis osittain varsinainen tuskien taival, mutta onneksi sain vedettyä kiukulla juoksun maaliin. Ja vieläpä oman enkan kanssa. Eihän siitä voi olla kuin tyytyväinen.
Oma aika 02:13:31
Kommentit
Lähetä kommentti