Mira goes hölkkä

PROLOGI   Ennen kuin päästän teidät varsinaisen kisarapsan pariin, kyllästytän teidät kertomalla itsestäni taustaa. Ihan siksi, että siitä mahdollisesti ymmärtää miten todella ylpeä olen tästä saavutuksesta, vaikka en läpäissytkään läheskään kaikkia esteitä. Vielä 38-vuotiaana (eli 9 vuotta sitten) olin lievästi alipainoinen, aneemisen näköinen, join järkyttävän määrän kahvia per päivä ja ruokavalioni koostui lähinnä suklaasta. Aamupalaa en todellakaan syönyt, koska eihän minulle maistu aamuisin yhtään mikään. Joskus ehkä muiden seuraksi söin lounaan, mutta harvemmin. En liikkunut yhtään, autolla aina oven eteen enkä olisi juossut ketään edes karkuun, koska juoksu (ja muu hikiliikunta) oli paskinta paskaa. Hauskaahan tässä on se, että tuolloin todella monet piti minua sporttisena, koska olin niin hoikka. Työmatkoilla hämmästelin ihan tosissani miten jotkut kollegat lähtivät juoksulenkille. Mikä järki ja yök. Tämä oli elämääni, kunnes kyllästyin olemaan väsynyt ja huonokuntoinen. Palkka

Nyt seuraakin vähän toisenlainen kisarapsa. Tämä kun ei ollutkaan mikään ihan perus juoksukisa, vaan setti nimeltään Hyrox. Joku aika sitten en ollut edes kuullut koko lajista mitään, mutta alkoi kiinnostamaan, kun mun PT Lotta postaili osallistuvansa Hyrox kisoihin. Tutustuin lajiin ja yllätyksekseni huomasin vähän innostuvani. Että näinköhän itsekin pystyisi. Ja senhän sitten tietää mitä tuosta tapahtuu. Itseluottamus on kuitenkin vahvalla pohjalla, vaikka kuntotaso harvemmin on. Sentään tajusin, että yksin ei vielä ole mitään asiaa moisiin, mutta onneksi tiesin heti sopivan uhrin. Järkkäsin hänelle yllätys Hyrox-simulaation samalla kun simuloitiin tulevaa Tough Vikingiä. Kyseessä siis tietysti mun isosisko, joka sanoo ideoille vaan "voi vittu" tarkoittaen sillä olevansa tietysti messissä. Harmillisesti ei päässyt juuri näihin kisoihin muiden suunnitelmien vuoksi, mutta jatkossa on varmasti mukana. Onneksi mulla on uhrireserviä ja sainkin Lean helposti houkuteltua mukaan. K

Vuosi sitten, kun ilmoittauduin tämän vuoden Helsinki City Runiin, saatoin ajatella vähemmän itse juoksua kuin sitä, että ilmoittautumisen sai halvalla ja kaupan päälle sai vielä t-paidan. Se käy aika nopeasti tuollainen ilmoittautuminen ja sitten ajatuksen voi haudata pitkäksi aikaa. Siinä vaiheessa ei myöskään tarvitse ajatella sitä asiaa, että pitäisi oikeasti juosta asfaltilla puolimaratonin verran. En oikein tiedä mikä kohta aivoista meni oikosulkuun tuossa kohtaa, koska asfalttijuoksu jos mikä on ihan myrkkyä päkiöille. Annoin vielä nyt keväällä mahdollisuuden yet another fyssarille ja kävin Turun Askelklinikalla. Sieltä tuli ihan hyvä diagnoosi, joka oli, että jaloissa on rakenneongelma, jonka vuoksi päkiät ottaa korostetusti hittiä. Sain pohjalliset, mutta valitettavasti ne ei ihan olleet vielä ensimmäisenä versiona hyvät. En ehtinyt enää ottaa sinne uudestaan yhteyttä, että fiksataan kun oli jo aika mennä juoksemaan tämä vuoden takainen kuningasidea.  Epäilin ihan viimeisiin p

Vaarojen maraton. Sanottakoon se tähän ihan kärkeen ja tiedoksi annettakoon, että minä rakastan vaarojen maratonia. Kuntotason ja kömpelöiden jalkojen puolesta, minun pitäisi vihata juurikin tätä kisaa, mutta ei. Rakastan. Mietin pitkään ja hartaasti, että myynkö biljetin, mutta en pystynyt siihen. En vaan pystynyt. Sain vieläpä seuraneideiksi rakkaat siskot, joten ei muuta kun hotelli varaukseen Joensuusta ja on the road.  Lähdettiin jo torstaina reissuun ja ihan kaikessa rauhassa köröteltiin Joensuuhun. Oltaisiin viety isosisko Vahakabinettiin, mutta ei se pirulainen ollut auki, joten tyydyttiin köröttelemään ainoastaan pienten stoppien kera Joensuuhun. Torstai-ilta meni ihan vaan köllötellessä ja safkalla käymisellä. Perjantaina tein siinä päivällä hieman kouluhommia ja seuraneidit kävi hotellin salilla bodaamassa. Iltapäivällä ajeltiin sitten Kolille, jossa käytiin hakemassa kisanumero ja siellä ollessa kuikuilemassa myös startti/maali-aluetta. Olisi pitänyt jännittää, mutta jostai