Vaarojen Maraton 65k - 2.10.2020 (DNF)

Seistä tönötän lähtöalueella. Tällä kertaa suht tyhjällä sellaisella. Olin jo käynyt jännäpissalla ja mietin, että ei saatana. Ihan oikeasti Mira. Mitä ihmettä tämä tällainen taas on. Miksi. Ja mitäs se lääkäri sanoikaan. Jotain 3kk juoksutauosta se taisi puhua. En sitten kuunnellut vaan tuumasin, että voihan se olla myös jotain höpöhöpöjuttua. Ja näin sitä tönötettiin Kolilla tuijottamassa lähtökaarta. Tänä vuonna oli erikoisjärjestelyt lähdön suhteen, jossa 42,5k retkisarjalaiset lähtivät 6:45&7:00, 65k kilpalähtö 7:30 ja sitten me eli 65k muut 7:45. Vaikka lähtöryhmäni oli virallisesti 7:45, sai lähteä myös omaan tahtiin tuon kilpalähdön jälkeen. Ja minähän lähdin sitten joustavasti 7:35. Se oli samalla outoa ja vallan upeaa saada kisassa lähteä ihan omaan tahtiin. Ei letkaa. Ei mitään muuta kuin oma rytmi heti alusta. Ihan parasta. Vähän alta kilometrin hölköteltyäni edellä juokseva nainen pyysi, että laittaisin hänen GPS:n päälle. Ja tottakai näin teinkin, mutta huomasin heti sen jälkeen, että kellon GPS arpoi mulle sen jälkeen kilometreiksi 114. Aika hyvin ottaen huomioon, että alta kilsa oltiin kuitenkin vasta tultu. Hetken mietin, että pitäiskö vaan antaa olla ja korjaan sit myöhemmin, mut ei vaan antanu luonto periks. Oli pakko sitten lopettaa harjoitus ja aloittaa alusta jotta pysyn kärryillä miten paljon olen kulkenut. 




En kauheasti muista ihan alun poluista, mutta taisi siinä aika pian olla kuvaaja, joka tosin meni multa jotenkin ihan ohi kun taisi käydä aivot vähän kierroksilla vielä siinä vaiheessa tai ainakin valokuvan ilmeen perusteella jotain mietitään :) ja sen muistan, että jo ensimmäisen 5k aikana kävi hyvin selväksi ettei tällä päkiällä mennä maalikaaren alta. Todella yllättävää, mutta mun pää ei hajonnutkaan pieniksi palasiksi kun tämä tieto saavutti mun aivot. Päätin, että mä menen niin pitkälle kuin mahdollista ja nautin joka ikisestä hetkestä. Ja näin tapahtui. Olin ihan hämmentävän hyväntuulinen ihan koko retken vaikka tiesin, että DNF:ää pukkaa. Missä oli se Kanarialla naama norsunvitulla kulkeva tyyppi, joka näytti salaa keskisormea ohi menneille. Se tyyppi ei todellakaan ollut Kolilla. Ja todella hyvä niin. Sen tyypin kanssa on raskasta kulkea. 

Kuva: @svenomkea


Olin yrittänyt etukäteen tutustua reittiin niin paljon kuin mahdollista (jo viime vuonna), mutta en ollut Mäkrää jotenkin rekisteröinyt ollenkaan. Hämmentävää. Tosin, se kyllä meni ihan hyvin ja taisin todetakin jollekin kanssakulkijalle, että onhan tämä kova, mutta ei tämä mikään Pirunkuru ole sentään. En tiedä mistä mulle Pirunkuru tuli mieleen, mutta tulipahan kuitenkin. Mäkrän päälle könyttyäni hihkasin itelleni, että onpas hienon näköinen sumuinen maisema. Ja pakko ottaa tuosta Mäkrän kyltistä kuva. Ja sen valokuvaajan bongasin kyllä, mutta keskityin itse kuvaamaan enkä poseeraukseen. Sinänsä harmi, koska en tällä kertaa saanut yhtään posekuvaa kun meni kuvaajat ohi kun oli kaikkee muuta mihin piti keskittyä kuten ajatukset ja kuvaaminen :)  

Kuva: @jerealen

Mäet meni kyllä muutenkin yllättävän hyvin vaikka muistan ajatelleeni jonkun vaaran kohdalla, että ehkä se yksi varsinainen tunkkaustreeni ei ollut ihan riittävä noihin maastoihin :D mutta silti jaksoin kyllä vaaroja ja muita mäkiä könytä ihan semi-ookoosti. Ja alamäet meni myös tosi kivasti. Jopa ne tekniset. Tän tason kaveri tosin niitä harvoja pystyy juoksemaan, mutta en myöskään hidastellut. Olin luullut, että niitä pyllymäkiä (=jyrkkä tekninen eli mun tason kaverille se tarkoittaa, että mennään melkeen pyllymäellä ne alas) olisi enemmän, mutta taisin laskea, että 2-3 mäkeä parissa kohtaa piti ottaa kädellä tukea ettei olisi käynyt morot. Ehkä noihin kyllä vaikutti myös vuorimara, joka oli mäkien suhteen järjetön ja niillä poluilla olin todellakin helisemässä. Ehkä siksi siis nämä kuitenkin tutunoloiset suomalaiset polut tuntui mukavilta tossun alla. Reitillä oli kyllä upea tunnelmakin sen lisäksi, että ne polut itsessäänkin olivat hienot. Tuntui, että lähes kaikki on äärimmäisen hyvällä tuulella ja erinomaisilla fiiliksillä. Siis jopa verrattuna siihen normiin tunnelmaan ja yhteisöllisyyteen, joka polkujuoksu kisoista tekee mun mielestä uniikin. Ja ihan kaikki tsemppasi toisiaan. En ole varmaan ikinä ennen ollut tilanteessa, jossa maratonin kärkimies ohittaessaan sekä kiittää että sanoo "tsemppiä". Harmittavasti kyseinen Juha Ylinen juoksi harhaan ja sen vuoksi hävisi ykkössijan. Myös Jussi Nokelainen (maran kolmas) kiitti ja taisi myös hän tsempata. Ja kyllä muuten herätti ja piristi kun alkoi maratonin kärkijoukkoa painelemaan ohi. Ääneen taisin sanoakin, että jeesus miten kovaa noi menee :) sairaan siistiä kun joku pystyy juoksemaan noin kovaa ja vieläpä noissa maastoissa. Myönnettäköön silti, että hieman laitoin vauhtia lisää niissä pätkissä kuin se vaan suinkin mahdollista etten ole marailijoiden tukkona kovin pitkään. Jokainen perusmatkalainen myös tsemppasi meitä lyhyemmän matkan kulkijoita. Itse aina tykkään jututtaa perusmatkalaisia kun se mitä he tekee on jotain ihan mieletöntä. Mutta kaikki tämä kertoo paljon fiiliksestä tuolla. Ja sitten välillä kun huomaat olevasi täysin yksin. Se on maagista. Ihan hiljaista ja vaan menet. Askel kerrallaan. Ajatuksella, että jokainen juoksuaskel on kotiinpäin ja jos ei juosta pysty, niin kunhan pysyt liikkeessä, niin voi tulla hyvä. Ja jos ei tule hyvä, niin olet ainakin yrittänyt. 

Vähän ennen kuin marareitti erkani 65k/perusmatka reitistä, bongasin Elinan (@elinajarnefelt) selän jonkun matkan päästä. Päästin pari perusmatkalaista miestä mun ohi kun heillä todellakin näytti virtaa riittävän. He jäi Elinan kanssa kulkemaan, joten itsekin ajattelin, että tässä onkin hyvä letka mulle. Menevät tosi hyvää vauhtia ja laittaa tätä omaa matkantekoa vähän perspektiiviin kun miettii, että nämä kovat tyypit on jo toisella kierroksella. Heidän letkaan liittyi myös jossain kohtaa nainen, jonka kanssa sitten lopulta jonkun matkaa höpistiin. Sanoin, että kerrot sitten heti jos alkaa ottamaan päähän kun mä roikun peesissä :) mutta onneksi tämä nainen ei pitänyt sitä pahana. Kertoi, että hän ei ole pystynyt syömään mitään toisella kierroksella kun mikään ei pysy sisällä. Kylläpä muuten hirvitti edes ajatella millaisella energiavajeella tuo nainen painelee menemään. Tultiin Rykiniemeen ja siinä meidän tiet erosi. Lähdin vähän aiemmin huollosta ja harmittelin kun en huomannut kysyä nimeä tai edes katsoa kisanumeroa, jotta näkisin pääsikö maaliin asti. Onneksi tämä nainen osoittautui Lari Koivun vaimoksi ja näin hänen instapostauksesta, että nainen joka nyt sai nimen Jenna oli todellakin päässyt maaliin! Huikea veto. Iso hatunnosto. 

Perusmatkalaiset

Jenna ja Elina

Herajoen ylitystä kahluuvaijereilla olin odottanut innoissani ja se todellakin oli kivaa. Ihanasti virkisti jalkoja ja voisin väittää, että se kylmä vesi teki ihan hyvää kipeälle päkiälle. Heti ylityksen jälkeen oli huolto, jossa sitten täytin sekä rakon että lötkön (unohdin toisen lötkön kotiin, joten yhdellä oli pärjättävä), johon nakkasin urkkaa. Tästä alkaisi siis The Pätkä josta kaikki puhuu ihan kiimassa. Tai kauhuissaan. Itse liityin kiimajoukkoihin, koska voi herranpieksut, että ne polut oli suuren suuri sydän. Olin siis fiilistellyt polkuja jo aiemminkin, mutta kyllä Rykiniemi-Kiviniemi pätkä oli todella hieno. Sitä jaksoin myös kaikille koko ajan kertoa ketkä vaan osui mun kanssa juttuetäisyydelle eli pahoittelut kaikille ketkä tätä ihastelua joutui kuuntelemaan. Yksi tällainen oli Elinan mies, joka kaikkia muita myös hienosti tsemppasi leveä hymy kasvoillaan. Otin tästä pätkästä kaiken irti ja yritin aina välillä kokeilla juoksua. Aika äkkiä kyllä kävi selväksi ettei parane juosta ellei halua kipukyyneleitä silmiin. Ja kyyneleet sumentaa näköä. Ja tuolla tarttis vähän niinkun nähdä jotain, että pysyy pystyssä ja vielä reitilläkin. Onneksi sentään pystyin kävelemään, joten sitä mä sitten tein. Kävelin ja nautiskelin. Toki valehtelisin jos väittäisin etteikö olisi käynyt mielessä josko kuitenkin ehtisi kävelemällä maaliin. Sitä pohdin ihan tosissani ja koitin laskea mitä vauhtia pitäisi kävellä jotta ehtisi ennen aikarajaa. Noh, kaikki ketkä mut tuntee tietää, että tuo on ihan turhaa, koska mun aivot eivät ole matemaattisesti lahjakkaat, joten eihän noista laskemisista mitään tule. Kävin siis sen sijaan itseni kanssa vakavan keskustelun. Päädyimme siihen, että on parempi jättää leikki kesken hyvillä fiiliksillä kuin lähteä hajottamaan päätä pieniksi palasiksi helpolle vikalle kympille kun joutuu kävelemään. Tiedän, että olisin siinä vaiheessa alkanut kiukuttelemaan ja se olisi voinut jopa pahimmassa tapauksessa pilata sen hyvän fiiliksen vaikka maaliin olisinkin päässyt. En muista itselläni olleen mitään vaikeita kohtia reitillä. Siis niitä sellaisia kun tiedustelee itseltään kenen idea tämä nyt olikaan tai sitä miksi tällainen hidas, heikko ja kömpelö tyyppi viitsiikin tulla polkuja tukkimaan näin kauas kotoa. Näitä "sätin itseäni" hetkiä ei ollut. Annoin itselleni tosin luvan pieneksi piristeeksi kuunnella Levylautakunnan sen päiväisen jakson kunhan tarpeeksi kilometrejä oli karttunut. Se kilometrimäärä taisi olla 27. Kaivoin kuulokkeet liivistä ja ah, Levylautakunta "soimaan". Olen suuri Kauko Röyhkä fani, joten meni aika todella rattoisasti kuunnellen hänen ja Ina Mikkolan hienoja analyyseja kappaleista. Yleensä en kuuntele poluilla mitään muuta kuin luonnon ääniä (ja omaa raskasta ja toisinaan myös hyvinkin vinkuvansorttista hengitystä) ja oli ensimmäinen kerta polkujuoksukisassa kun oli kuulokkeet korvissa. Mutta kivasti joudutti matkan tekoa, joka oli kaikilla mittareilla hidasta. 






Kiviniemeen päästyäni kerroin toimitsijoille, että keskeydyn. Ystävällinen toimitsija otti multa tiedot ylös samalla kun ne pari perusmatkalaista (jotka olivat mut ohittaneet ja sitten taas itse menin ohi ja sitten taas he jne) kyselivät, että oletkos nyt ihan varma ja jatka nyt kun näytät niin hyvänvoimaiselta. Kiitin kauniisti tsempeistä, mutta tunnen itseni niin hyvin ja se Kanarian suuri kiukuttelu kolkutteli isosti mielessä, että toivotettuani heille isot tsempit loppuun, lähdin majapaikkaan, joka oli siis siinä Kiviniemessä. Kuulin jälkeenpäin, että mua oli ilmeisesti etsitty kun Lotta (@lottakarita) laittoi viestiä, että olivat häneltäkin kyselleet onko mua näkynyt. Sellaista legendaa kuulemma liikkui, että olin keskeyttänyt Kiviniemeen ja päättänyt siinä sillä hetkellä jäädä sinne yöksi. Ihan ykköstä ja olisin kovasti pitänyt tästä tarinasta. Harmi vaan kun mulla oli majoitus jo siellä valmiina :) ja siis järjestäjät soittivat mulle, että olenko jo lähtenyt Ryläykseltä tielle. Kerroin heille, että ei suinkaan, olen Kiviniemessä ja DNF komeilee kauniisti. Ei ollut tieto ilmeisesti päätynyt ihan tulospalveluun, mutta onneksi tilanne selvisi nopeasti eikä kenenkään tarvinnut lähteä etsimään mua. Olin jättänyt varustesäilytykseen takkini ja sitä tiedustelin toimitsijoilta, että onnistuisko sen hakeminen sunnuntaina kun en millään jaksaisi lähteä Ukko-Kolille sitä noutamaan heti silloin lauantaina. Sanoivat sen olevan mahdollista, joten menin tyytyväisenä suihkuun ja vielä saunomaankin myöhemmin illalla. Oli kyllä hyvä fiilis kerrassaan, jonka ei oikeastaan pitäisi olla edes mahdollista, koska keskeytin kisan jota olen odottanut yli 2 vuotta. Mutta niin sitä vaan oltiin hyvällä tuulella ja tyytyväinen, että pääsin edes Kiviniemeen. On se enemmän kuin viime vuonna, jolloin en päässyt edes Kolille asti :) sunnuntaina koukkasin sitten Ukko-Kolin kautta tiedustelemaan mun nyssäkän perään, mutta sitä ei valitettavasti löytynyt enää mistään. Ei vaikka kysyttiin Mikolta, joka kuulemma tietää jopa missä oli 3 hakaneulaa :) Mikko otti asiakseen hoitaa asiaa ja vaikka sanoin, että kyllä tässä on peiliin katsomisen paikka kun a) pakkaa takkinsa S-marketin muovipussiin joka erehdyttävästi muistuttaa roskapussia b) ei tule hakemaan romujaan pois silloin kun pitäisi. Mikko ei ottanut kuuleviin korviinsa moista ja sain erinomaista (tai no, erinomainen ++) palvelua. Vaikka takki jäi häviksiin, niin saan uuden ja vieläpä osallistumisen ensi vuoden Vaaroille. Parasta. Mikko best. Eli kiitos Mikko ja myös te muut, ketkä ansiokkaasti osallistuitte arvoituksen selvittämiseen. Ensi vuonna nähdään, tosin maralla, mutta haen mahdolliset romuni varustesäilytyksestä heti :)



Kiviniemi by night

Perusmatkalaiset "letkasta" jatkaa Kiviniemestä matkaa

Aikaa kulutin reitillä yhteensä 8h17min, josta 3h21min meni Lähtö-Rykiniemi välillä ja 4h48min Rykiniemi-Kiviniemi akselilla. Tämä oli jopa mun omaa arviota nopeammin, joka tuli kyllä pienenä yllärinä ja sai taputtamaan itseäni selkään, koska näyttäisi siltä, että kävely on tehnyt hyvää. Olen siis kävellyt tänä vuonna enemmän kuin koskaan ja se on kyllä hyvä, koska mulle nämä juoksukisat on välillä kävelykisoja :)

Fiilis on erittäin hyvä edelleen vaikka juoksusta on jo melkein viikko. Jälkeenpäin ajateltuna söin jälleen ihan liian vähän, joten sitä puolta on kyllä vaan opeteltava. Mutta treenien osalta täytyy sanoa, että olen tyytyväinen ettei treenit loppunut vaikka juosta en pystynytkään kunnolla toukokuun lopun jälkeen. Statistiikan osalta näyttää itse asiassa paljon paremmalta kuin aiempina vuosina vaikka juoksukilsoja on varmastikin ollut enemmän: juoksua 1100km (reippaasti yli puolet ensimmäisten 5 kuukauden aikana), kävelyä 810km (enemmän kuin ikinä minään vuonna), pyöräilyä 570km, joka myös enemmän kuin ikinä. Voisin väittää, että ainakin tuolla kävelyllä on ollut positiivinen vaikutus. Ja miksei myös fillaroinnilla. Nyt vaan pitää ottaa vielä lihaskuntoa ja liikkuvuutta kuvioon mukaan kunnolla, niin hyvä tulee. Vaikka juoksutauko* jatkuu (vai pitäisikö sanoa alkaa kunnolla nyt), niin katseet on vahvasti ensi vuodessa  jolloin tarkoitus on painaa BTTF. Olettaen tietysti, että saan todistettua itselleni tässä muutaman kuukauden sisään, että lihaskunnolla on merkitystä ja sitä kannattaa tehdä :D 

Olen jo itselleni myöntänyt sen asian, että ehkäpä tämä nyt jäi viimeiseksi kerraksi kun edes yritän ultramatkaa. Ei vaan taida paikat kestää (joka ehkä näkyy alla olevassa kuvassa... kiitos isosti mun luottotyyppi Mia Salokannel @muskelipaja), mutta sen olen sentään oppinut etten sano "ei ikinä". Tällä hetkellä siis tuntuu siltä, että näin, mutta pidätän oikeuden pyörtää päätökseni heti tilaisuuden tullen :)

Että ihan hyvässä kuosissa sitä kisaan lähdettiin kera kevyet teippaukset :D

Tämän kaaren alta mahdollisesti ensi vuonna sitten 


*
juoksutauko johtuu päkiäkivusta, joka on vahvasti ollut elämässä mukana ja ärtyy siis juoksusta ihan kunnolla. Magneettikuvat, jotka tällä viikolla kävin ottamassa, kertoivat että jalkapöydän päällä on turvotusta joka ulottuu päkiään asti. Eli en ole onnistunut rikkomaan mitään ja varmasti menee turvotus tauolla ohi. Eli olisi kannattanut uskoa lääkäriä juoksutauosta, mutta eihän kukaan sellaista tee ellei saa lääkäriltä diagnoosia johon tämän perustaa. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vaarojen maraton 1.10.2022

Helsinki City Run 13.5.2023